Oli peltoa sitten liikaa tai poskettomasti liikaa, niin yksittäisen tilan kohdalla pellon raivaamisella on iso positiivinen merkitys. Näkisin, että epäsäännöllisten lohkojen paikkaaminen ja oikominen tuottaa mitä suurimman tyydytyksen viljelijälle. Tuntuu pähkähullulta, että mun pitäisi asennoitua siihen, että kun esi-isät lopettivat kuokkimisen, niin meidän pellot oli sitten siinä. Jos vaarini vaarille esiteltäisiin mahdollisuutta oikoa joku kivinen kulma, niin luulisin vastauksen olevan luokkaa "anti mennä vaan".
Eeuut tulee ja menee, mutta pelto pysyy.
Enpä viitsinyt lukea koko viestiketjua, niin oli typeriä kommentteja. Periaatteessa peltoa on riittävästi, ellei liikaakin, mutta pelto ei kulkeudu sitä tarvitseville. Peltoa pidetään vajaatuotannossa ja monilla päätuotantosuunta onkin tukien optimointi.
Tukipolitiikka on perimmäinen syy, siis sen passivoivuus. Tukiehdot eivät kannusta tuotantoon ja valvonnallakin on hampaat saivarrella aareista, muttei hyvistä viljelytavoista. Jos joku viljelijä narahtaa kysenalaisista viljelystä, valittaa viljelijä MTK:n lakimiehen avustamana, jolloin poikkeuksetta hallinto häviää. Tämä vie tarkastajien motivaation puuttuua itse ongelmaan, pelleilyviljelyyn.
Tämä on tietysti utopiaa, mutta nyt pitäisi aloittaa maatalouspolitiikan suuntaaminen kohti kilokohtaista tukea. Silloin pellilijän ei kannata pelleillä ja sekin pelto kulkeutuisi sille, joka peltoa todella tarvitsee. Peltomaan hintakin asettuisi oikealle tasolle.
Viljantuotannossa huipputuottaja saa tukea noin 0.1 €/kg ja ääripassiivisella luomutuottajalla tuki saattaa olla euronkin kilolta ja tavara kelpaa korkeintaan polttoaineeksi.
Jos tukea arvioidaan tuotannon mukaan, on tuotantoalueiden sisällä paljon suurempia eroja, kuin tuotantoalueiden välillä. Riitelykin loppuisi tarpeettomana.
