Kolehtiin ja yhteisvastuukeräykseen. Äidin suku on ryysännyt yli hankien tykkien paukuttaessa tahtia, ahneuksissaan mahdollisimman paljon omaisuutta mukana, 15 vuotias tyttö talutti yksin lehmät länteen päin. Ainoana tavoitteenaan heillä oli ryövätä länsi-suomalaisilta talollisilta 8 hehtaarin peltolakeus.
Veikkaan, vaikka tuo aika ja siirto olivatkin kipeä asia, niin se tuli kansakunnalle enemmän onneksi kuin epäonneksi. Ensinnäkin ei tehty pakolaisleirejä vuosikymmeniksi, toiseksi uudisrakentaminen toi valtavasti toimeliaisuutta talouselämään, kolmanneksi ja tärkeimmäksi molempien - tulevien ja paikallisten - veret saivat valtavan virkistyksen toisistaan, jota ei muuten olisi tapahtunut kuin yli puolivuosisataa myöhemmin työn perässä muuttamisen takia maassamme.
Mielestäni päättäjät osoitti silloin hyvin korkeaa moraalia ja selkärankaisuutta, ihmisiä ei jätetty heitteille kuten monessa muussa maassa on tehty, vaan yritettiin järjestää jonkinlainen uusi alku elämälle uudella alueella, olkoonkin että toiset joutuivat myymään maitaan, mutta niiltä sitä on otettava joilla sitä on.
Toiset joutuivat myymään maitaan, ne jotka saivat niitä, olivat menettäneet koko omaisuutensa, näin tasattiin tuotakin puolta sodan tappioissa ....
Tuo hommahan olisi voitu hoitaa täysin toisella ja oikeudenmukaisemmalla tavalla. Nuo maat asutukseen olisi pitänyt ottaa valtiolta, kunnilta, seurakunnilta ja yhtiöiltä. Jos näin olisi menetelty, niin yksityisten ei olisi tarvinnut pakkoluovuttaa sukunsa maita, jonka puolesta juuri oli taistellut. Niistä maista muuten ei maksettu käytännöllisesti katsoen mitään korvausta.
Nämä asiat ovat edelleen todella kova paikka vanhemmille ihmisille ja jopa isälleni. Meilläkin tämä asia tuli puheeksi nimenomaan vaarini vielä elossa olevan nuoremman veljen kanssa. Ja niin paljon hänellä vielä pää pelaa, että hän ei voi olla ihmettelemättä sitä, että miksi nyt sitten uudestaan halutaan muodostaa suurtiloja, kun suurtilat jo kerran valtiovallantoimesta pilkottiin. Siitä hän on erityisen katkera, että ruotsinkielisellä alueella asian pystyi hoitamaan rahalla, mutta muualla ei vaikka olisi ollut ruotsinkielinen.
Sodan jälkeinen asutustoiminta oli vain jatkoa verraten nuoren Suomen valtion maareformeille. Mittakaava oli luonnollisesti suurempi, mutta:
"Laki vuokra-alueiden lunastamisesta (135/1918) ehdittiin antaa lokakuussa 1918 ennen kansalaissodan syttymistä. Lain nojalla torpista ja lampuodeista muodostettiin itsenäisiä tiloja. Lex Kalliona tunnettu laki puolestaan annettiin vuonna 1922. Laki maan hankkimisesta asutustarkoituksiin (278/1924) säädettiin maan hankkimiseksi maattomille. Sopivia maa-alueita lohkottiin valtion maista, ostettiin, mutta myös pakkolunastettiin. Kun vielä kolmekymmentäluvun lopulla säädettiin Asutuslaki (331/1936), syntyi itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä runsaasti uusia tiloja. Vuodesta 1920 vuoteen 1940 peltoalaltaan yli kahden hehtaarin maatilojen lukumäärä lisääntyi 22 500 yrityksellä ja peltoala kasvoi noin 285 000 hehtaaria. (Mäkinen 1990, 98.)
Vuonna 1944 päättyneen jatkosodan rauhanehdot ajoivat asuinseuduiltaan luovutettujen alueiden asukkaat. Neuvostoliitolle jouduttiin luovuttamaan maan pinta-alasta 12 % ja viljelystä alasta menetettiin osuus eli 285 000 hehtaaria. (Virtanen 1983.) Siirtoväen asuttaminen oli tuona aikana todennäköisesti ainoa keino turvata kotinsa ja maatilansa menettäneille asunto ja toimeentulo. Tämä merkitsi kuitenkin maatalouden rakennekehitykselle sen tavoitteisiin nähden huomattavaa taka-askelta. Vuodesta 1941 vuoteen 1959 maatilojen lukumäärä kasvoi noin 77 000 yrityksellä, mutta voimakkaan pellonraivauksen myötä tapahtunut kokonaispeltoalan kasvu, noin 240 000 hehtaaria, ei riittänyt estämään keskipeltoalan huomattavaa laskua. (Mäkinen 1990, 99.)"Ja kun jutun varsinainen teema kiinnostanee, niin:
"Mäkisen mukaan (1990, 100) kokonaispeltoala alkoi laskea vuoden 1969 jälkeen, mutta on edelleen 1940-luvun alun tasoa korkeampi. 1980-luvun puolivälissä kokonaispeltoala kääntyi nousuun ja vuosina 1985 ja 1986 kokonaispeltoala jopa nousi, mikä johti pellonraivausmaksun säätämiseen vuonna 1987. Vuonna 1986 säädettiin jo laki joka olisi estänyt uuden pellon raivauksen, mutta se äänestettiin yli vaalien. Lakia ei hyväksytty uusilla valtiopäivillä. Sen sijaan tuli uusi lakiehdotus eduskunnan käsiteltäväksi heti uuden hallituksen muodostamisen jälkeen. Laki hyväksyttiin nopeasti ja se tuli voimaan heinäkuun alussa 1987. Sen mukaan pellonraivauksesta on maksettava 30 000 markan suuruinen maksu hehtaarilta (Kettunen 1988, 23). Pellonraivausmaksu esti tehokkaasti raivaamisen kannattamattomana, mutta lain valmistelun aikana ehdittiin aloittaa noin 30.000 hehtaarin raivaus, mikä vastasi noin 10 vuoden normaalia raivausvauhtia. (Mäkinen 1990, 100.) Laki pellonraivausmaksusta pysyi voimassa EU-jäsenyyden alkuun asti. "
LÄHTEET:
Kettunen, L. 1988. Suomen maatalous 1987. MTTL:n julkaisuja 54. Helsinki: Maatalouden
taloudellinen tutkimuslaitos 47 s. ISBN 951-9202-58-7
Mäkinen, P. 1990. Suomen maatalouden rakennemuutos. Maataloustieteellinen Aikakauskirja
Vol 62:77-212.
Virtanen, P.V., Halme, P. 1983. Suomen maareformit itsenäisyyden aikana. Ympäristöministeriön
Kaavoitus- ja rakennusosasto: Tutkimuksia 4/1983. Helsinki: Ympäristöministeriö. Kaavoitus- ja
rakennusosasto. 48 s. ISBN 951-46-7378-6>Juttua ei valitettavasti löydy tässä muodossa netistä. Lähdeteoksia voi kaivella:
https://helka.linneanet.fi/cgi-bin/Pwebrecon.cgi?LANGUAGE=Finnish&DB=local&PAGE=First&init=1
