Yhtä hyvin voi sanoa, että yksityinen lääkäriasema, joka tuottaa kunnalle lääkäripalveluja, saa tukea yli 50% tuloistaan, sillä eiväthän asiakkaat maksa puoliakaan todellisista kustannuksista.
Huono vertaus? Jopa mauton? Ainakin täysin asiantuntematon.
Yhteiskunta on sitoutunut ainakin tällä hetkellä tuottamaan tietyt terveyspalvelut jäsenilleen. Sillä on kaksi vaihtoehtoa. Joko ottaa palkkalistoilleen tarpeeksi henkilökuntaa asian hoitamiseen. Tai ostaa samat palvelut yrityksiltä. Jos yhteiskunnan mielestä on järkevämpää ostaa yrityksiltä niin se on sitten järkevämpää.
Kun maatilat tekevät lumiurakointia niin onkos se kuinkakin paljon, 100% tukihommaa? Vai yritystoimintaa? Ostaako siinä yhteiskunta yrittäjältä lumenaurauspalvelun vai tukeeko yhteiskunta yritystä sillä summalla?
Sen verran kauan on tullut oltua kunnan asioita hoitamassa, että asiantuntemuksesta en sinuna lähtisi kanssani kiistelemään. Makuasiat ovat sitten erikseen.
Kunnan tehtäviin kuuluu mm. tuottaa tietyt terveyspalvelut, huolehtia sen vastuulla olevien teiden auraamisesta jne. Näistä aiheutuu kuluja, joista käyttäjä maksaa vain osittain palvelumaksujen muodossa. Loput kustannetaan verovaroista. Vaikka makrtotasolla molemmissa tapauksissa maksaja on sama taho, ei mikrotasolla näin kuitenkaan ole. Veroja maksavat eniten hyvätuloiset terveydentilasta riippumatta, terveyskeskusmaksuja maksavat eniten huonokuntoiset tulotsosta riippumatta jne.
Suomen valtion itselleen asettamiin standardeihin kuuluvat tietyntasoiset terveyspalvelut, mutta kyllä niihin kuuluu sekin, että kukaan ei kuole nälkään, ei ainakaan siksi, ettei ruokaa olisi saatavilla. Tämä kuuluu myös Euroopan unionin itselleen ja yhteiselle maatalouspolitiikalle asetettuihin vaatimuksiin. Ruoan tuotannon osalta on päätetty ostaa tämä palvelu yksityisiltä. Koska yksi tavoite on myös maltilliset hinnat, on päädytty siihen, että se ei olekaan nälkäinen suurperhe, joka maksaa eniten, vaan hyvätuloinen, joka maksaa eniten. Siitä voidaan keskustella, onko se oikea vai väärä ratkaisu, mutta ei se ideologisesti mitenkään eroa terveyspalveluiden tuottamisesta.
Neuvostoliitossa päädyttiin ratkaisuun, jossa valtiolla oli päävastuu terveyspalveluiden lisäksi myös ruoan tuottamisesta. Lopputulos oli, että maa oli maailman suurin vehnän ja monen muunkin maataloustuotteen tuoja vuosikymmenestä toiseen. Monista elintarvikkeista oli pulaa, mutta silloin kun niitä oli saatavilla, ne olivat edullisia. Ei toiminut. Kannattaa yksityistää.
Maailmassa on myös monia maita, joissa maataloustuotanto on yksityisten toimijoiden varassa, mutta valio ei subventoi tuotantoa tai tuotteita mitenkään, päin vastoin maa ja viljely nähdään verotuksen kohteena. (Venäjälläkin siirryttiin tähän ratkaisuun neuvostoajan jälkeen.) Pääsääntöisesti nämä maat eivät pysty ruokkimaan itseään ja ruoan osuus peruskansalaisen kulutusmenoista on 30 - 95 %.
Maailmassa on myös olemassa maita, jotka näkevät elintarviomavaraisuuden sellaiseksi asiaksi, että sen turvaamiseen kannattaa käyttää yhteiskunnan panostusta, subventoida sitä tavlla tai toisella. Näitä maita yhdistää se, että ne ovat valtaosin omavaraisia ja ruoan osuus kulutusmenoista on 10 - 30 %.
Me emme elä valmiissa maailmassa. Maataloutta ja ja maatalouspolitikkaa pitää muuttaa ja sitä muutetaankin jatkuvasti. Muutokset eivät kuitenkaan voi olla liian poukkoilevia, jos halutaan pitää kiinni tavoitteista, joista mm. Suomi ja EU ovat sitoutuneet esimerkiksi kansalaisten ruokkimisen suhteen.
