Ykkösaamun kolumni
Alf Rehn: Suuri suomalainen työryhmä
📆ti 23.12.2014
🕔6 min
pysyvästi kuunneltavissa
Kuuntele
Näin joulua odotellessa sopii hyvin iloita kaikista niistä asioista jotka joulu, tämä rauhan juhla, mukanaan tuo.
Yksi näistä, eikä lainkaan vähäpätöisin, on se ihastuttava ja kummastuttava tosiasia, ettei joulun aikana, ainakaan joulupäivänä, ole yhtään ainoaa työryhmän kokousta. Tämä onkin Suomessa suuri juttu, koska tämä lienee ainoita päiviä vuodessa, jolloin ei pidetä ikävää juuri työryhmissä.
Syy siihen, miksi huomioin juuri tämän, ja juuri nyt, juontaa kuten niin monet asiat yhteen kokoukseen tässä taannoin. Istuin siellä hallituksen istunnossa ja kuuntelin, kuinka viitattiin siihen, miten erästä kysymystä tullaan puimaan valtiohallinnon työryhmässä.
Itse asia ei ollut niinkään kiinnostava, mutta tämä maininta herätti mielessäni kysymyksen, tärkeän sellaisen. Kysymys yksinkertaisuudessaan oli seuraava: Kumpaa on enemmän, Suomen kansalaisia tai suomalaisia työryhmiä?
Olettaisin, että kansalaisia on vielä hieman enemmän, ainakin jos lasketaan ainoastaan aktiivisia työryhmiä, mutta toisaalta työryhmät lisääntyvät näinä päivinä huomattavan paljon nopeammin kuin kansalaiset koskaan.
Tämä voi kuulostaa leikinlaskulta mutta väitän, että kyseessä on jotain paljon vakavampaa kuin mitä usein miellämme. Loputtomista työryhmistä on tullut niin luonnollisia, niin aina läsnä olevia, että emme enää edes näe sitä hulluutta, jota nämä edustavat. Samalla nämä kertovat oman tarinansa meistä suomalaisista ja yhteiskunnastamme.
Me suomalaiset rakastamme kertomusta itsestämme jäyhänä, vähäsanaisena kansana. Kertomuksissamme suomalainen mies on yksinäisen tien kulkija, joka tekee eikä selittele, samalla kun Vesa-Matti Loiri laulaa hiljaa taustalla. Kerromme itsestämme tarinaa, jossa meillä on ennen kaikkea toimintaa ja "reilua meininkiä", ja nauramme ruotsalaisille ja heidän kokouksilleen. Tämä on rakastettu kertomus kansallisesta olemuksestamme mutta se on vale. Se on satu, kaunis tarina, mutta hyvin, hyvin kaukana totuudesta.
Koska emme me suomalaiset ole hiljaisia, emmekä tuppisuita. Me vaadimme jatkuvasti, että meitä kuullaan. Vaadimme oikeutta kokoontua ja sanoa sanottavamme, ja auta armias, jos meitä ei kutsuta niihin aihioihin, joihin halajamme.
Me emme myöskään ole läheskään niin suoran toiminnan miehiä ja naisia kuin toivoisimme. Kyllä me teemme, välillä, mutta vain, kun on perinpohjaisesti selvitetty, että toimi on oikea ja oikeutettu, sallittu ja silitelty. Olemme harkitseva kansa, joka haluaa tehdä heti oikein, sellainen, joka mielellään näkee, että kaikki saavat osallistua ja olla mukana miettimässä. Me emme niinkään toimi kuin "fundeeraamme", käyttääkseni rakastetun presidentti Koiviston sanaa.
Joten me perustamme työryhmiä, sellaisia, joissa saa aihioida ihan sydämensä kyllyydestä, ja jotka eivät johda mihinkään niin hankalaan kuin toimintaan, vaan lausuntoihin, raportteihin tai harkintoihin.
Ei ihme, että meille on suotu työryhmiä, joiden tehtäviin kuuluu - lainatakseni suoraan erään kanslian kotisivuilta - "vahvistaa horisontaalista tutkimus-, ennakointi- ja arviointitoiminnan ohjausta, parantaa päätöksenteon tietopohjaa sekä kehittää toimintatapoja tutkimus-, ennakointi- ja arviointitiedon välittämiseen päätöksentekijöille ja yhteiskuntaan." Eli fundeerata.
Pidimme siitä tai ei, työryhmämme peilaavat meitä kansakuntana. Eivät täydellisesti, tietenkään, mutta voimme työryhmissä ja innostuksessamme perustaa näitä ja nähdä osan kansallista sielunmaisemaamme.
Näemme näissä hidasta harkitsemista, sitä jossa kaikki pelkäävät, että joku loukkaantuu, jossa yhteisöllisyytemme tekee meistä kaikista pelkureita. Ne kuvastavat tarvettamme keskustella, ja keskustella, ja keskustella, ja tämänkin jälkeen kasata vielä enemmän tukea sille, että olisi vaarallista tehdä jotain ilman vähintäänkin yhden työryhmän harkintaa.
Kaverini Saku Tuominen, mies, joka halutessaan on niin ei-tyypillisen suomalainen, että kansanedustaja Halla-Aho valmistellee hänelle erikoislakia, on aktiivisesti yrittänyt pureutua tähän.
Muistan esimerkiksi elävästi, miten hän julisti, ettei osallistuisi mihinkään Suomen satavuotisjuhlinnan suunnitteluun, jossa päätökset tehtäisiin työryhmässä. Hän totesi yksinkertaisesti, että elämä on liian lyhyt, ja että merkittävät asiat luodaan visioista, ei horisontaalisen arviointitoiminnan ohjauksen vahvistamisen kautta.
Nyt joulun aikana, jolloin saamme ainakin hetkellisen rauhan työryhmiltä, onkin hyvä aika miettiä tätä Sakun esimerkkiä. Saamme pari päivää vapaata työryhmiltä, mutta mitä tapahtuu kun vuosi vaihtuu ja palaamme töihin? Mitä jos emme palaisikaan niihin työryhmiin, näihin tasapaksun konsensus-ajattelun aihioihin, ja sen sijaan tekisimme jotain niinkin tavatonta kuin toimisimme ilman fundeeraamista?
Olisi hauska nähdä mitä tapahtuisi jos vuonna 2015 hyväksyisimme, ettei täydellisiä ratkaisuja ole, emmekä tästä syystä tarvitse niin intensiivistä harkintaa kuin tänään harrastamme. Olisi hauska nähdä ensi vuosi toiminnan vuotena, jolloin vähän harkitsemattomammatkin kokeilut saisivat tilaa. Olisi hauska nähdä jotain muuta kuin työryhmiä ja näiden fundeeraamista.
Nyt tulee joulu ja sen kanssa rauha. Toivon mukaan emme sitten palatessamme töihin jatka tätä rauhan palvomista, reteesti ryhmässä, vaan kokeilisimme välillä vaikkapa ihan täyttä rähinää.
Alf Rehn
Ykkösaamun kolumni 23.12.2014
Jaa ohjelma
