---
Lähdin vain siunattavaksi, mutta tulin ulos kirkosta kävellen - ilman pyörätuolia!Menehdynkö tähän? Keväällä, huhtikuussa yllättäen sairastuin syöpään. Veljeni oli puhunut minulle rukousilloista ja kertoi, että muillekin on siellä tapahtunut ihmeitä. Mietin, että pitäisiköhän kokeilla tuollaista ja veljeni kanssa lähdimmekin Kempeleen kirkkoon. Olin ensimmäistä kertaa matkalla rukousiltaan ja matkalla mielessäni aprikoin, että saattaa käydä niin, että muut paranee ja minä en! Pian rukousillan jälkeen kilpirauhassyöpäni leikattiin ja ennuste oli erittäin hyvä. Fysioterapeutti yritti saada minut liikkeelle. En tuntenut itseäni terveeksi, koska kaiken aikaa kivut ja iskias-oireet pahenivat. Jalat alkoivat heikentyä ja liikkuminen vaikeutua, koska jaloista alkoi mennä tunto. Kävin kymmenellä eri lääkärillä ja aina uudelleen, kolme kertaa minut määrättiin tarkkoihin kuvauksiin. Kuvausten perusteella selästäni – tai oikeastaan selkäytimen sisältä – löytyi onkalo, mutta mitään leikkausta tai korjausta näihin oireisiin en voinut saada, koska lääkärit arvelivat, että tällaisia oireita leikkaus saattaa vain pahentaa. ”Kuntoutuslinjalla jatketaan”, lääkäri tokaisi ja sitä kuntoutusta jatkettiin Kajaanissa. Siellä kuntoutuksessa fysioterapeutti hoiti ja rohkaisi käyttämään lihaksiani ja yritti nostaa minut liikkeelle, mutta hänelle jouduin vain toteamaan, että enää en pysty kävelemään... Lopulta jouduin pyörätuoliin. Ihmeellinen ilta! Lähdimme nykyisen mieheni Kimmon kanssa Sotkamon kirkon rukousiltaan. Kimmo oli jo tottunut siihen, että joutuu kärräämään minut pyörätuolilla ja usein, Lähtiessämme Kimmo auttoi minua pukemisessa ja meillä oli valmiina se ajatus, että käväistään vaan, pyydetään siunausta ja sitten Kimmo kärrää minut takaisin kotiin. Mutta se ei mennytkään ihan niin kuin kuvittelimme! Jo heti kun sisään pääsimme, me molemmat tunsimme erityisen ilmapiirin ja Kimmo, joka on äitinsä puolelta ortodoksi, hänkin tunsi sen hyvän olon ja lämmön. Jo vuoroa odottaessamme meille tuli erilainen olo! Katso Jeesukseen! Rukousjonossa Pirkko tuli ensin Kimmon kohdalle ja rukoili hänen kipeän kätensä puolesta. Käteen tuli lämpö, eikä käsi ollut enää kipeä. Sitten Pirkko tuli minun kohdalleni ja – sen sijaan että olisi kauniisti hoivaillut ja voivotellut tilannettani – Pirkko napakasti ja käskevästi sanoi, että nouse ylös! Ala kävellä! Aloin selittää, että selkärangassani on onkalo ja jaloista puuttuu voima. En pysty liikkumaan! Mutta Pirkko järjesteli pyörätuolin jalustat ja taas komensi: ”Nouse ylös! Katso Jeesukseen!” Lähdin yrittämään, ja olin hetken perästä pystyssä. Otin varovasti ensimmäisen askeleen... Koko ajan tietenkin oletin, että kaadun lattialle. Mutta ei, kävelin alttarin päähän ja takaisin ja jalat kantoivat! Mieheni Kimmo siirsi pyörätuolin syrjään ja seuraava, mitä itkultani muistan on se, että Pirkko käskee minut ”Kiitos Pirkko, että otit minulta pyörätuolin pois. En ole istunut siihen kertaakaan sen illan jälkeen. Eilen kävelin jo noin 4–5 kilometriä omin jaloin. Kiitos Pirkko ja kiitos Jeesus!” avustajakseen alttarille! Siis auttamaan niitä, jotka odottavat rukousta tai joiden puolesta on jo rukoiltu! Jo heti seuraavana päivänä Kimmo vei pyörätuolin ja kaikki apuvälineet takaisin Terveyskeskukseen. Pelko lähti pyörätuolin mukana. Nyt elän siinä luottamuksessa, että Jumala meitä auttaa. En enää ole yksin näiden vaikeuksien keskellä ja sain heti rohkeutta kertoa kenelle vain, miten olen parantunut. Sain sydämestäni todistaa, että tapahtui suuri ihme. Siksi nytkin Sinulle hyräilen: ”Älä turhaan pelkää, mitä edessäs on. Herra ei sua hylkää, hän läsnä on...”
