Kyl kotioloilla on suuri merkitys. Isäni avioitui vasta varsin varttuneena, tosin niin pari muutakin hänen sisaruksistaankin. En tiä sitten menikö aikuisiän alku juopotteluun vai työntekoon. Äitini koti oli uskonnollisen sotaleskiäidin ja uuden juopon miehen vetämä systeemi, ehkä vastakohdat täydensivät toisiaan.
Isältäni en muista niin parisuhdeneuvoja saaneeni - mikäs hän olisikaan ollut mitään neuvomaan, työpaikalta kun tultiin naimisiin hakemaan. Mutta äidiltäni sitäkin enemmän. Hänen neuvonsa tähtäsivät ensisijaisesti avioliittoon ja yleensä vielä "rikkaisiin naimisiin". Sen toistaalta ymmärtää, kun hän ensin itse oli vähävaraisesta perheestä ja sitten meni vähävaraisen miehen kanssa naimisiin, niin nolla kertaa nolla on nolla. Mulle hän "valitsi" kylän plikoista mielestään sopivimmat ja ehdotteli sitten jos kiinnostuisin. "exää vois tota pankinjohtajan tytärtä kysyä treffeille?" tai "ooksää jutelult sen papin plikan kanssa eiks se oo aika kiva?". Hyvä, että ei treffejä järjestellyt. Kylältä joskus kyl kuulin, et jotain asioita oli vähän suurennellut. Eli jos olin istunut koulubussissa jonkun likan vieressä, niin vähintäänhän me sitten hänen mukaansa seurusteltiin. Kyl sitä joskus niimpal hävetä sai.
Tottakai mulla kouluaikaisia ihastuksia oli. En käynyt baareissa, en tansseissa, viikonloppuisin olin yleensä kuskina pienellä jätkäporukalla. Luultavasti em. systeemistä johtuen huomasin vasta oikeastaan avioeron jälkeen, kuinka ujo ja epävarma olinkaan. Äidin jankkaavista neuvoista johtuen olin ajatellut kaikkia potentiaalisia kumppaniehdokkaita heti pysyvän sitoutumisen kannalta. Kokemus kun näissäkin asioissa tuo varmuutta, Ja mulla ei kokemusta ollut.
Varusmiespalveluksen jälkeen kavereiden kuskaus jäi, kun tapasin tulevan vaimoni. Ihan ajelemalla kaupungilla, kuinkas muutenkaan. Seurusteltiin seitsemän vuotta ja oltiin sitten yhdeksän vuotta naimisissa, neljä lastakin saatiin. Eron jälkeen vähän vaille neljäkymppisenä oli kyllä valtava kynnys edes yrittää tutustua kehenkään. Vaikka olin asiakaspalvelutyössäni tottunut ja tutustunut kymmeniin ihmisiin ja pidin itseäni ulospäin suuntautuneena.
Ihan saatanan pitkän alustuksen jälkeen asiaan. Näistä traumatisoivista omista kokemuksistani oppineena olen yrittänyt kannustavasti suhtautua omien ja puolisoni lasten parisuhdeasioihin. Heidän lähtiessään kylille huikkaan yleensä "muistakaa käyttää kumia". On niillä kavereita ollut ja mennyt. Vanhin poika asuu avoliiitossa. Huumorimielellä näistä keskustellaan ja tarvittaessa pettymyksiä lievitetään. Aattelen, että samalla tavalla kuin minä olen naimisissa vaimoni kanssa, en hänen vanhempiensa tai lastensa kanssa, myös lapsillani on ihan oma elämänsä. Ja niinkuin minä teen omat virheeni, tehkööt hekin omansa.
Aloitukseen kommenttina, että oliskoos vanhempien kannattanu kans tosta kumihommasta muistuttaa (ja on niistä muitakin konsteja) - ei se, ettei vanhempia ollu (muka) panettanu 16-vuotiaana tarkoita, ettei lapsille tulis mieleen... Oliko se koulun säännöissä kielletty naiminen isäntäperheen nuorison kanssa vai miksi tuli loparit? Tai jos siellä oli kovin vanhoilliset vanhemmat?
Juha Vainion laulun sanoja mukaillen "aika harvoin itsellä on ollu ne hetket, ettei v1ttu edes ole mielessä"
