Kolmen viimeisimmän hallituksemme työlistalla on ollut tärkeimpänä rakenteellisena uudistuksena ns. sote. Viime syksynä ilouutisena kerrottiin, että asiassa on vihdoin päästy ratkaisuun.
Samalla kerrottiin myös aluehallinnon uudistuksesta, maakuntahallinnon perustamisesta. Sopimus oli täyttänyt kokoomuksen vaatiman valinnanvapauden terveydenhuoltoon ja keskustan ikiaikaisen haaveen maakuntahallinnosta. Perussuomalaisille riitti, että sopimus syntyi, sisällöstä viis.
Laaja paketti vaatii toteutusvaiheen ratkaisuja lukemattomille yksityiskohdille. Niitä sekä mm. avoimeksi jäänyttä rahoitusjärjestelmää jäätiin odottamaan. Valmistelutyö jatkui. Siinä on nyt keskeisimmäksi asiaksi noussut aluehallinnon järjestely.
Maakuntien lukumääräksi tuli 18, joista kolme on todettu alun alkaen väkiluvultaan ja voimavaroiltaan liian pieniksi vastaamaan sote-tarpeita. Kepun vallankäytön tarpeita se tyydytti, kuten tilaustyölle sopiikin. Sote-alueiden määräksi vahvistettiin 15. Laajan asiantuntijajoukon mielestä 12 aluetta olisi vastannut parhaiten terveydenhuollon ja sosiaalitoimen tarpeita.
Eikö olisi viisasta katsoa koko hanke alusta alkaen uudelleen? Lienee turha toivomus.
Päätetty mikä päätetty, maakuntahallinnon turvaaminen nousi kiireisimmäksi tehtäväksi. Ongelmia on odotetusti syntynyt maakuntien roolista suhteessa kuntiin. Mikä olisi kuntien asema sen jälkeen, kun sote-alueet alkavat toimia ja vievät kuntien tehtävistä, varoista ja henkilöstöstä leijonan osan. Maakunnatkaan eivät voi jäädä tehtävittä. Ylemmänasteisena itsehallinnon tasona se on sovitettava yhteen kunnallis-hallinnon kanssa.
Entä miten maakuntahallinto sovitetaan yhteen pääkaupunkiseudun yhtenäisen kehittämisen kannalta välttämättömään ns. metropolialueen muodostamiseen? Kitkaa ja vaikeuksia syntyy joka puolella. Maakunnille haalittavien tehtävien luetteloinnissakin tarvittiin erityisasiantuntemusta, jotta kupla saisi jotakin materiaalista sisältöä.
Maakuntahallintoa ei tarvita sen enempää sote-uudistuksen toteuttamiseen kuin muunkaan aluehallinnon vahvistamiseen. Aluehallintovirastoja ei sen enempää kuin ely-keskuksiakaan ole aikomus lopettaa. Mihin tätä kaikkea hallinnoimista tarvitaan? Eikö olisi viisasta katsoa koko hanke alusta alkaen uudelleen? Lienee turha toivomus. Keskustapuolueelle, ehkä koko hallituksellekin tärkeintä on, että maakuntahallinto on olemassa.
Hallitus puhuu säästöjen välttämättömyydestä – aivan erityisesti turhan hallinnon karsimisesta. Maakuntahallinto on näihin tavoitteisiin nähden päinvastainen hanke: lisää hallintoportaita, byrokratiaa ja kustannuksia.
Täytyy yhtyä varapuhemies Risikon, entisen sosiaaliministerin ihmettelyyn: ”Mihinkäs unohtui itse pääasia, sote-uudistus.” Sen suuret vaikutukset alan henkilöstöön, laitosvarantoon ja rahoitusjärjestelmään vaatii vielä syvällistä, vuosia kestävää selvitystyötä. Hallintohimmeleiden kanssa pelaaminen on tietenkin rattoisaa. Tärkeimmän asian suhteen se kuitenkin on vain ajan ja rahan haaskausta.