muistuupa mieleen veetieemelin usein viljelemä fraasi puhun niin totta kuin osaan 
Anneli Jäätteenmäki.
Valehtelijoitten klubi löytyy Simonkadulta.
Mutta Jäättenmäen valehtelu ei tapahtunut iakia valmistellessa, enkä minä sitä niin suurena syntinä pitänyt vaikka toikin Lipposen suhmuroinnin esiin.
Pikkusen kultturellimmassa toimintaympäristössä A Jäätteenmäki olis saanut (positiivisen) palkinnon Lipposen suhmuroinnin paljastamisesta.
Jäätteenmäki sortui poliitikon perisyntiin, asian kiertelemiseen ja kaartelemiseen sen sijaan, että olisi nostanut kissan pöydälle ja sanonut, että tällainen dokumentti minulla on. Tapaa, jolla sen hankin, voi ehkä paheksua, mutta katsoin, että Suomen kansalla on oikeus tietää, mitä sen selän takana puuhaillaan.
Jostain syystä asioiden rehti ja suora esittäminen on poliitikoille vaikeaa, vaikka se tuottaisi sanojallekin parhaan mahdollisen lopputuloksen. Ajatellaanpa vaikkapa tapausta Kanerva ja Tuksun tekstiviestit. Mitä, jos Kanerva olisi sanonut heti kohun alkaessa, että kyllä, tapasin hupaisan blondin lentokoneessa, heitimme huonoa huumoria ja jatkoimme sitä tekstiviestittämällä vielä, kun olimme kumpikin omilla mökeillämme. Lapsellistahan se oli, mutta sillä hetkellä niin viihdyttävää. Oliko muuta?
Kummassakaan tapauksessa totuuden puhuminen ilman venkoilua olisi johtanut siihen, että asia olisi unohtunut ja asianomaiset olisivat jatkaneet tehtävissään.
En tiedä, miten Stubb tästä ulos luikertelee, mutta jos kävi niin, että muisti tai ymmärsi luvut väärin, niin sitten vain faktat pöytään: oli monta asiaa levällään, luin huolimattomasti ja tässä ollaan. Koska kerran 90 % asiantuntijoista vastustaa, taidan ottaa asiassa aikalisän.
