Suojeltujen metsien määrä lisääntyy vuosi vuodelta ilmankin, että valtion tarvitsee laittaa lanttia likoon tai yhtään lomaketta tarvitsee täyttää.
Metsänomistajakunta sirpaloituu ja aina vain suurempi osa omistajista joko
a) ei edes tiedä, mitä omistavat ja missä joten eivät osaa mitään tehdä
b) on niin vaurasta väkeä muutenkin ja metsäomistus on suht pientä, joten ei viitsi tehdä metsälleen mitään
c) painottaa metsissään metsästys-, retkeily-, maisema- ja muita virkistysarvoja eikä siksi tee metsälleen mitään.
Koska tällainen suojelu ei perustu pakkoon eikä sitä ole kirjattu mihinkään, se ei kelpaa virkamiehille eikä ns. luontoväelle.
Samaan aikaan, kun suojelualan vähyyttä itketään, valitetaan metsänomistajien passiivisuudesta ja keksitään veroja ja veroluonteisia maksuja, joilla saataisiin puu liikkumaan metsistä. Yhdeksi ongelmaksi tiedostetaan passiiviset uusmetsänomistajat, jotka
a) eivät edes tiedä, mitä omistavat ja missä joten eivät osaa mitään tehdä
b) ovat niin vaurasta väkeä muutenkin ja metsäomistus on suht pientä, joten ei viitsi tehdä metsälleen mitään
c) painottavat metsissään metsästys-, retkeily-, maisema- ja muita virkistysarvoja eikä siksi tee metsälleen mitään.
Tämä porukka on siis kuitenkin olemassa. Heidän passiivisuutensa riittää halvaannuttamaan metsäteollisuuden, mutta ei riitä täyttämään suojelun tarpeita.