Runon loputtua opettaja Kärhämäinen teki seisomaannousuyrityksen huonolla
menestyksellä. Niinpä hän retkahti polvilleen nurmelle, että vaalean kesäpuvun
polviin ilmestyi huomiotaherättävät läikät. Hän itse ei tosin asiaa pannut
merkille, vaan nousi ripeästi ylös ja kiirehti kättelemään lavalta laskeutuvaa
Gabrielia.
-Tämä Gabriel, hän on minun entisiä oppilaitani. Olen tavattoman ilahtunut, että
olen saanut hänet seuraamaan omia vaatimattomia jalanjälkiäni, hän julisti.
-Kah, seoranneeko myöskin kontallaan, kuului ääni yleisön joukosta. Lähellä
olevat tirskahtelivat.
Piritta-Anneliina kipusi lavalle nykien toppinsa helmaa.
-Kiitos illan avanneelle, lahjakkaalle kulttuurin ystävälle! Ja ei ole omena
kauas puusta pudonnut, sen tulee todistamaan äskeisen esiintyjän isä, Jaska
Anselmi Kitula. Hänellä on terveisinään helmiä suomalaisen runouden
alkulähteiltä. Tervetuloa, Jaska, ole hyvä!
Jaska hätkähti eikä ollut ymmärtävinään, että nyt oli jo hänen vuoronsa. Elli
koetti töniä huomaamattomasti häntä kylkeen. Jaska kohotti katseensa ja näki
vain Piritta-Anneliinan keltaisen topin alla hengityksen tahdissa kohoilevat
rinnat. Somasti piirtyivät ne siinä, pehmeinä ja kauniinmuotoisina. Kuin
lumottuna lähti Jaska hapuilemaan esiintymislavaa kohti Kalevalan
koululaispainos kainalossaan.
