Olispa jalostuksessa ainoa korjattava asia takavedinten sijainti niin tämä homma olis niin kiitollista että... Adam smith puhuu asiaa, olen kuullut myös muilta alaa kauemmin kolunneilta että ennen kattottiin tarkkaan kaikki lehmät ja sitten siirryttiin siihen että kerralla on 3-4 sonnia käytössä jotka valitaan niin että ne sopii tilan jalostustavoitteiisiin ja sen jälkeen katsotaan vain kaksi asiaa; 1) ettei sonni ole liian läheistä sukua paritettavalle lehmälle/hieholle 2) hiehosiemenyksiin ei valitan pahimpia poikimavaikeussoneja - eikä muuta. Tämä vaikuttaa sairaan yksinkertaiselta ja tätä on tehnyt mieli kokeilla mutta en tajua mikä siinä korjaavassa parituksessa kiehtoo että ei uskalla jättää sitä historiaan. Edelleen jasut ja promatet tehdään korjaavalla parituksella. Toki siinä kohtaa että jos lehmällä on esim lantio ihan vinksallaan niin sitä ei haluta pahentaa samalla vialla tai jopa lisätä hajontaa käyttämällä sonnia jolla on päinvastaista vikaa arvostelussaan.
Epäkorjaavassa parituksessa on käytännössä se vika ettei sellaista ole.
Siis jos joku väittää niin silloin yksinkertaisesti jätetään osa ominaisuuksista ulkopuolelle huomiotta. Sillä täydellistä sonnia joka ominaisuudessa ei ole, kaikilla on vähintään joku jippo.
Sinänsä se nyt on kuinka monta niitä sonneja lukumääräisesti on, kunhan ne tukee niitä ominaisuuksia mitä halutaan parantaa, mutta samalla pitäisi myös huomioida ettei kertaa mitään virhettä.
Mä katson ensimmäisenä soluluvun, yli sadan on pakko olla. Valkuaiskilotkin pitää olla hyvät mutta siinä tulee mukaan sekä prosentti että litrasonneja mitkä jaetaan sen mukaan mitä tarvitaan ja siinä tulee korjaavaa paritusta. En mä nää järkevänä tunkea litrasonnia litralehmälle vaan mieluummin petrata sillä yksilöllä kuiva-ainetta.
Mutta esim holsteinilla väkisinkin on huippuhyviä sonneja joilla esim takakorkeus on yli 120, niitä sitten käytetään vähän säästeliäämmin pieniin sukuihin.