Se on sitte Junkkarisen Erkkiki siirtyny parempaan orkesterriin, tuliki mieleen tappavus joka Erkkijä sivuvaapi.
vuonna
yheksäntoistasattaakaheksankytäkaks olin Putasjärvellä maatalloutta opiskelemassa ja olin justiisa saanu ajokortin. No, isäukko anto tasunin lainaan ja sillä körryttelin kouluun pyhäiltana. Tietennii meitillä tuli poekasakissa tuuma, että lähetäänpä Ylikiiminkiin kahtomaan Erkki Junkkarista. Ja niin tehtiin, minä tasunin puikoissa ja auto täyteen, taesi jopa toenennii pirssilasti lähteä perrään. Ja ostimma tiketit ja sitte sisälle, lipponen iski jo ovella tahtie hanurin äänen kuullessa. Vaen voe pertteeni, pyhäilta ja net oliki melekolaella eläkeläesten tanssit. Nuorimmat mahto olla häthättää viiskymmentä, mutta enimmäkseen ne oli jo kansaneläkeijässä.
Me että mitä nyt, vähillä rahhoella ostetut liput taskussa ja leima käjessä ja tanssiminennii persotti. Joku hoksi että pannaanpa kilipaelu pystyyn, se voettaa joka ruminta hakkee. Ja oliha ne akat sitte mielissään, kun kymmenkunta kahekastoistavuotista poekaa vei niitä että rotteesit rutisi ja suonikohjut poksahteli. Jotakuta meistä ne mummat koetti vettää viereesä istumaan... nii, minä en selevinny voettajana siinä kisassa, lienekö ees pistesijalle päässy. ja tarina on ihan tosi.
Elämä on parasta kometiijjaa