Ympäristötuen vastikkeellisuuden perään huutelu ottaa aivoon!
Tosiasiallisesti ympäristötuella korvattiin eu:n myötä alenevia tuottajahintoja. Siitä syystä tuen ehdot olivat löysät jotta käytännössä jokainen viljelijä pystyi niihin sitoutumaan.
Se ei siis ole missään vaiheessa mitään ylimääräistä rahaa viljelijän taskuun.
Luopuisin ilomielin ympäristötuesta jos naudan lihasta saisi taas 36mk/kilo.
Kyllä EU:a meille myytiin kokonaistukipotilla: koska EY:n maatalousjärjestelmä soveltuu huonosti pohjoisiin oloihimme, on rakennettu useammasta tukimuodosta viljelijöiden tulot turvaava paketti.
Sitten joku Hvetin kotibryssä rupesi kaipaamaan vanhasta tottumuksesta, ei Moskovaan, vaan uuden suuren kirkon paikalle Rysseliin. Siitähän tällä wihreeren Taistolais-komuporukalla oli nuoren elinikänsä kestoinen kokemus...
Mutta siitä idealismista: Totta on, että meillä kansallisen maatalouspolitiikan aikana maatalouspolitiikka piti sisällään niin alue-, sosiaali-, työllistämis-, turvallisuus-, maaseutu- kuin maataloudenkin osa-alueita. Ympäristöpuolen painotuksista ensimmäisiä taisi olla lannoitevero siellä 1980-luvun lopulla. No, vastapainoksi valtiollinen Kemira oli siihen asti ollut markkinaviestinnällään maatalouden tuotantopolitiikan vahva käsikassara.
MUTTA ennen sen rajumpaa itseruoskintaa, on syytä huomata että vasta 1960-luvulla Suomessa heräättiin laajemminkin ympäristöongelmiin. Havahtumisen jälkeen ongelmiin alettiin panostaa, mutta vielä 1970-luvulla mm. Helsingin jätevesissä mereen joutui 400 tn fosforia, kun luku on tänä päivänä enää 25 tn. Vastaavasti mm. kemiallinen metsäteollisuus sai trimmattua puhdistuksensa kuntoon vasta 1990-luvun kuluessa.
Ympäristötuella viljelijöitä on kuitenkin vedettu kölin ali kahdesti: ensin lupaamalla että se korvaa osaltaan tulonmenetykset, toisen kerran kun meidät on vedettu lokaan tuellisesta ympäristön pilaamisesta.