LÄHDETTIHIN LAULAMAHAN.
1.

Se on Matti Mainioinen,
suuri laulaja runojen:
Lauloi tuulet tuulemahan,
lauloi kosket kuohumahan.
Lauloi myrskytkin mykäksi,
rajuilmat rauhoitteli.

Kunnon Matti Mainioinen,
lensi ratsunsa selässä,
myrskytuulen mylviessä,
puhkupuuskien perässä.
Ratsun siivet kultaa välkkyi,
hopeaa jalat hevosen.

Se on Matti Mainioinen,
saapui pienelle purolle,
pisti jarrut lentimihin,
stopit ratsulle rajulle.
Laskeusi kartanolle,
mökin pienelle pihalle.

Reipas Keijo Kelpolainen ,
katsoi ihmettä vapisten,
ratsun suusta tulta syöksi,
kaviot kovin kipinöi.
Matti itse lauleskeli,
virren voimakkaan veteli.

Johan tuosta Keijo itse,
sanan virkkoi ja kirosi:

-Johan nyt on pentelettä,
pirun konsteja peräti.
Eipä ennen oo näkynyt,
ei oo ollut kuuluvissa
missään lentävää hevosta,
ratsua noin raisunlaista.

2.

SE ON MATTI MAINIOINEN,
itse sen sanoiksi virkki:

-Ne on aivan toiset miehet,
miehet tuhdit ja tukevat,
joilla aattehet jalommat
lentää kauas, korkealle!
Jospa istut ja kokeilet,
kuinka lentää ratsu raisu!

Keijo siitä jo pelästyi,
otti koiran turvaksensa,
hurtan kauhean kopalsi.
Haukahteli hurja hauva,
hampaat valtavat välähti.

Keijo äkkiä ilostui,
keksi keinon pulmahansa,
konstin hienon ja pätevän,
puolusteli puolestansa,
selityksiä selosti:

- Enpä tarvitse konia,
hummaa hurjaa, vaarallista,
tuota hirmuista hevosta!
Minä lampaalla ajelen,
pässin laitan lentämähän,
pitkin taivahan lakea,
ilmanteitä viillettelen,
sorkat suorana sivulla,
pässinsarvet ohjaimina.

Se on Matti Mainioinen,
itse tuon sanoiksi virkki:

-Katsele päkä komea,
uroslammas suurenlainen,
jäärä jäntevä jätikkä,
sulle ratsu kunnollinen!

3.

-JOSPA LÄHDETÄÄN YHESSÄ,
pohjan puolta tutkimahan,
Koston rannalle rajusti,
ilmanteitä joutuisasti.
Laulunvoimalla rajulla,
runokielellä hyvällä.

Se on Keijo Kelpolainen,
itse tuon sanoiksi virkki:

-Sehän passaakin minulle,
poijalle näin potrakalle.
Aina valmis oon kylille,
altis suuriin seikkailuihin.

Kohta Keijo Kelpolainen,
meni katraaseen äkisti,
otti suuren pässin kiinni,
jäärän vahvimman jälesti.
Toi sen sitten nähtäväksi,
esiin piilosta talutti.

Oli pässi aikamoinen,
aivan mahdoton elukka.
Sorkat sillä suunnattomat,
sarvenkippurat komeat.
Johan kelpaakin ajella,
ratsulla näin rallatella.

Kun se astui askelenkin ,
koko kartano jymisi,
nurkat paukkui piukeasti,
kivet suuretkin hajosi.
Sieraimista höyry nousi,
savu korvista kohosi.

4.

SE ON MATTI MAINIOINEN,
katsoi pässiä kahesti,
tarkasteli, kuullosteli,
vielä kolmasti koputti.
Johan näyttikin hyvältä,
matkan kulkuun mahtavalta.

Pian Matti Mainioinen,
vahvan veisasi sävelen:
Syntyi siivet suurenlaiset,
hännän paikalle peräsin.
Koko pässi kultaa hehkui,
hopeaa sivut helisi.

Reipas Keijo Kelpolainen,
johan matkalle varasi.
Pillivarkut näyttävästi,
bootsit koivissa kimalsi.
Nahkarotsi hartioilla,
pullo viskiä varana.

Keijo pässin selkään nousi ,
Matti ratsulle kipusi.
Lauloi laulut kuuluisimmat,
virret kauneimmat viritti.
Lähti ratsut raivoisasti,
kohti taivaita kohosi.

Iski koivista kipinät,
tulta syöksi sieraimista.
Korpi kolkkona kohahti,
järvet jäähän jäätyilivät.
Miesten mennessä rajujen
ratsujensa selkäpiillä.

5.

KOHTA KAIKKI KOLLOTTIVAT,
vaimo, vielä kaksi lasta.
Miestä mennyttä surivat,
perheenpäätä kaipailivat.
Siinä surkeuden sisällä,
hyvästiksi huiskuttivat

Se on Keijo Kelpolainen
itse tuo sanoiksi virkki:

-Elämä on seikkailua
siitä lohkaisen osani.
Hyvä onkin ratsu mulla
aivan autoa parempi..
Lennä ratsu tuulen lailla,
viskaa voltteja välillä.
Yli rinteitten ja soiden,
kohti tunturin kuvetta.

Mietti Matti Mainioinen,
pian tuon sanoiksi virkki:
- Kuules Keijo Kelpolainen,
joko nälkä on sinulla?
Onko nälkä, taikka kuume,
olo outo vatsan alla.?
Joko einettä haluat?
Ruokaa hengen helmeheksi.

Jopa Keijo innostuikin ,
maha mourusi kovasti.
Kuola tippui kielen päästä,
suu jo paistia himoitsi.
Mutta mistä paistit saisi,
lihat tuoreet ja veriset?
Taikka metson rintalihat,
hirvenkankut haukattavat.

Kohta Matti Mainioinen,
kovan äänensä korotti.
Tulta iski taivaankansi,
maa jo kauhusta vapisi.
Linnut lakkas laulamasta ,
heinätupsu heilumasta,
metsä kankaalla lakosi.

LASKEUSIVAT KANKAHALLE,
alenivat reunaan metsän,
lammenrannalle tulivat,
villin lähtehen lähelle.
Jopa riitti riistaa siinä,
paljon saalista Tapion.

Kohta Matti Mainioinen,
lujan laulun taas luritti.
Hirvet heitti hyppimästä,
peurat päätä kääntämästä.
Tippui lennosta varikset,
metsot hyppi maahan asti.

Reipas Keijo Kelpolainen,
nahkat hirveltä nykäisi,
peuran pisti suikaleiksi,
metsot konttihin kokosi.
Olipa nyt onnistanut,
saalis on tosi komea.
Nyt on paljon viemisiä,
Koston kuululle pojalle.

Teki nuotion kaverit,
paistelivat hirvenpaistit.
Paistit muuttuivat mureiksi,
lavat suussa maistuviksi.
Rupes ruualle toverit,
murkinalle maittavalle.

Se on Keijo Kelpolainen,
otti hirven reisipaistit,
kinkun kämmeneen kopaisi.
Haukkas siitä miehen lailla,
aivan hurmasta murisi.
Veri tippui leuanpäästä,
liha hampaassa litisi.

KUN HE SIINÄ ATRIOIVAT,
vesi lammessa vavahti.
Vesisuihku ilmaan nousi,
päälle poikien rojahti.
Mikä nousee lähtehestä?
Mikä rannalle tulisi?

Nousi hirviö vedestä,
suomuselkä suikahteli.
Katsannoltansa kamala,
väli silmäin metrin, toista,
silmät vihreän vihaiset.
Kielenpäässä pitkä pistin ,
myrkkyhampaat leukaluussa.

Kohta Keijo Kelpolainen,
jousen jännitti jämäkän.
Pani nuolen lentämähän,
ampui hirviön kitahan.
Ei se ollut moksiskana,
vähääkään ei se välitä.

Otti Keijo suuren möykyn,
kiven miehenpään kokoisen.
Kivi sattui sieraimehen,
viiksikarvoja vioitti.
Hiukkasen se puisti päätä
vihanvimmoissa murisi.

Se on Keijo Kelpolainen,
itkien sanoiksi virkki:

-Mitä mahdan tuollaiselle,
otukselle niin isolle?
Kun ei tepsi myrkkynuolet,
teräsnuolet ensinkänä.

Kunnon Matti Mainioinen,
laulun laatuisan lähetti.
Vesi kiehui lähtehessä,
suotkin kuivaksi kutistui.
Metsät muuttui taimikoiksi,
kuuset pieniksi madaltui.

JOHAN LAKKASI MOKOMA,
hirmulisko heilumasta.
Kohta pieneksi kutistui,
hyppiväksi sammakoksi.
Keijo kämmentä taputti,
huhueli huoletonna.

Reipas Keijo Kelpolainen,
lammasturkkien tekiä.
Heitti turkin olkapäälle,
kontin selkähän solautti.
Istuivat jo selkäpiille,
noitten ratsujen rajujen.

Taasen Matti Mainioinen,
laatu loitsunsa lorusi.
Runot lausui aikamoiset,
laulut laakeat latasi.
Pimenivät taivaan tähdet,
ilma kuulakka sumeni.

Nousi ratsut taivahalle,
ylos korkeelle kohosi.
Savuvana pohjoisehen,
Koston suunnalle sukelsi.
Mäet kaikui, järvet jäätyi ,
miesten mennessä ylitse.

Se on Kosti Kostolainen,
itse tuon sanoiksi virkki.

-Kai on tullut laulun aika,
runon suuren ja väkevän.
Täytyy saada hoidettua,
syksyn hommelit sypäkät.
Kohta talvi jäykistääpi,
pirttitouhuihin peräti.

SILLOIN KOSTI KOSTOLAINEN,
kumman kuuli jo jyrinän.
Koston laineet vaahtopäiset,
löivät rantahan rajusti.
Vesi nousi metrin verran,
pari metriä peräti.

Katsoi Kosti taivahalle,
johan selvisi sävelet.
Pilvet tummat tummenivat,
jopa räiskähti salama.
Kostin huulet höplättivät,
runon parhaimman rutaisi.

Sitten liitää taivahalta,
kaksi ratsua utuista.
Selässänsä miehet julmat,
kavereita ennestänsä.
Nyt vaan muoto on jykevä,
naama parran peittämänä.

Se on Matti Mainioinen,
johan tuumasi tutulle:

- Jospa lähdet kumppaliksi,
aivan Helsinkiin menemme.
Ratsu laita valmihiksi ,
eväät konttihin ujuta.

Se on Kosti Kostolainen,
itse tuon sanoiksi virkki.

-Eipä ratsua minulla ,
hevosta ei huppanalla.

Sitten ilmeensä sulavi:

- Onhan Volvo tuo minulla

-LAULA TUOLLE SIEVÄT SIIVET,
loihdi kullasta peräsin.
Laula voimaa moottorihin,
laula pyörihin pitoa.
Voihan tuolla reissun tehdä,
ilmanteitä suikahdella.

Se on Kosti Kostolainen,
johan laulunsa luritti.
Runot laati riettahimmat,
pani parhaimmat sävelet.
Lehmät ammui parsissansa,
vedet Kostossa kohisi.

Eipä auttanut aherrus,
eipä iske laulun voima.
Volvon pellit ruoste raiskas,
lasit särkyivät säröille.
Kosti tuosta jo masentui,
synkeäksi muoto muuttui.

Se on Matti Mainioinen,
itse tuon sanoiksi virkki:

- Eipä tepsi naistenlaulut,
lasten laulut, muijain naurut.
Jospa joikaisen minäkin,
laulun paljon laatuisamman.

Se on Matti Mainioinen,
taasen laululle rupesi.
Pihakannot ilmaan nousi,
siirsi paikkaansa navetta,
Kosti katsoi kalpeana,
Keijo innosta vapisi.

sinä se sitte soettelit kuulemma halosellekki, mitenkä se aeka kulluu siellä avaruuvvessa, onko tunti siellä yhtä pitkä aeka ku teällä maankamaralla?

Polliittisista syistä en mie Haloselle. Mutta ajasta en tiijä, eijoo kelluva mukana.

SEISOI SIINÄ HIRVISONNI,
metsän hirvistä sopivin.
Oli selkä pitkänlainen.
sarvet pilviä tavoitti.
Lauloi tuolle siivet vielä,
peräsimet taivutteli.

Se on Matti Mainioinen,
itse tuon sanoiksi virkki:

-Siinä onkin ratsu sulle,
jolla pilvihin lehahdat.
Hyppää selkään hirvetyisen,
päälle harmajan hevosen.
Seuraavaksi matkajamme,
metsäseudulle menemme.
Ellin luokse lentelemme,
lohilammelle hyvälle.
Siellä taimenet tuhannet,
hopeainen herkkusaalis.

Nousi miehet ratsuillensa,
ilma mustaksi pimeni.
Kostoon nousi kolme saarta,
neljä niemeä lisääntyi.
Ratsujen näin häipyessä,
tuonne suunnalle etelän.

Se on Elli Niemeläinen,
Itse tuon sanoiksi virkki:

-Johan tuntuu vieras käyvän,
uunitaimenta tekaisen.
Valmiiksi teen herkkuruuat,
vieraan tullessa tupahan.

LASKEUSI TAAS RATSUT SIIHEN,
lammen laidalle somasti.
Elli itse herkut antoi ,
kaikki itse valmistetut.
Johan noille ruoka maistui,
herkut hetkessä hävisi.


Se on Kosti Kostolainen,
johan tuon sanoiksi virkki:

-Lähde meidän matkahamme,
lomamatkalle hyvälle.
Käydään kierros kaartamassa,
kanssa ystäväin keralla.


Se on Elli Niemeläinen,
siihen kainosti hymyili:

-Toki matkaanne tulisin,
reissun päälle rynnistäisin,
Vaan ei ratsua minulla,
ajokkia minkäänlaista.

Se on Matti Mainioinen,
itse tuon sanoiksi virkki:

Mene tuonne lammikolle,
lohi suurin sä tavoita.
Laulan sille kultasiivet,
panen pyrtöhön hopeat.

Jopas nousi lohta tuolta.
lammenpohjasta syvästä.
Lampi kuivui kurpakoksi,
aivan pieneksi puroksi.
Lohi itse täysin täytti,
rajun ratsun vaatimukset.

TAASEN PANTIHIN MENOKSI,
kaikki mentiin linnun lailla.
Oltiin ystävät ylimmät,
kaverukset kaikenlailla.
Mutta minne nyt menemme,
matka onkin aikamoinen.

Päivä paistoi kirkkahimmin,
hehkui aurinko sulosti.
Matka taittui keinutellen,
tultiin Tyrnävän tasalle.
Näkynyt ei tuntureita
pelkkä laakea lakeus.

Se on Matti Mainioinen
kavereille jo huhuili:

-Nyt on aika taukohetken,
hetken mieluisan, mukavan.
Oottaa meitä mullipaisti,
tulinen lihamureke.

Se on Toivo Kylliäinen,
isäntä jäntevän jämäkkä.
Ruokki, kaitsi sonnejansa,
mullikarjaansa kohensi.
Säpsähti kun tummui taivas ,
koko maisema pimeni?

Laski laivue pihalle,
kartanolle karjamiehen.
Ihan yllätti mokomat,
kummalliset reissumiehet.
Oli nainenkin mukana,
kanssa veljien vakaitten.