Pohjoisen auringon alla, missä peltojen aaltoileva meri kohtasi taivaan raskaan harmauden, seisoi maanviljelijä, jota kutsuttiin Viljanpuuroksi. Hänen nimensä oli yhtä aikaa lupaus ja kirous, sillä vilja oli hänen elämänsä, mutta myös hänen tuskansa. Pelloillaan hän odotti, päivä toisensa jälkeen, että vilja kypsyisi puintikuntoon. Hänen Claas-leikkuupuimurinsa, tuo kiiltävä, huollettu peto, seisoi ladossa kuin vangittu jättiläinen, valmiina mutta toimettomana.
Viljan kosteus oli 26 %. Numero oli kuin naula hänen sydämessään, sillä se oli liikaa. Puimuri ei voinut laulaa, ei murskata, ei vapauttaa satoa pellon kahleista. Viljanpuuro mittasi kosteutta päivittäin, hänen kätensä tärisivät kosteusmittarin yllä, mutta lukema ei muuttunut. Aina 26 %. Aivan kuin aika olisi pysähtynyt, peltojen kypsyminen jäänyt ikuiseen limboon.
Lähipelloilla hän näki muiden puimureiden tanssin. Niiden terät viilsivät korsia, vilja taipui niiden edessä, ja sadonkorjuun pöly nousi taivaaseen kuin uhri. Viljanpuuro katseli, hänen sydämensä oli täynnä kateutta ja tyhjyyttä. Miksi hänen peltonsa kieltäytyivät? Miksi hänen viljansa oli niin itsepäistä, niin kosteaa, niin vastahakoista? Hän tunsi itsensä syylliseksi, mutta ei tiennyt, mistä. Oliko hän tehnyt jotain väärin? Oliko hän unohtanut jonkin muinaisen rituaalin, joka olisi suostutellut viljan kypsymään?
Yöllä hän seisoi pellon laidalla, kuun valossa, joka värjäsi viljan hopeiseksi. Hän kuiskasi sille, anoi, mutta vilja vaikeni. Claas odotti ladossa, sen moottori oli hiljaa, mutta Viljanpuurolle se tuntui syyttävältä katseelta. Aamu tuli, ja jälleen hän mittasi: 26 %. Hän ei ollut viljelijä, hän oli odottaja, tuomittu ikuiseen odotukseen, peltojen vanki, joka ei koskaan saisi satoaan.
Faija aina hoki et "tuosta meidän pojasta ei tuu kyllä ikinä yhtään mitään...." Nyt jälkeenpäin ajateltuna, hän saattoi olla aivan oikeassa.
