Tälläistä tulossa seuraavaksi, uhanalaisen kesämökkiläis-torpparin suojelemiseksi suurtilallisten rälssiltä!
Helsingin Sanomat 16.12.2007, Mielipidepalsta:
Tasapuolisuus ei toteudu maankäytön säännöissä
Lakia tulisi muuttaa niin, että hakkuista tiedotettaisiin rajanaapureille samaan tapaan kuin rakennuslaissa säädetään rakentamisesta.
Ajatelkaa kesämökkiläistä, joka tulee vihellellen talven jälkeen ensimmäisen kerran kesämökilleen ja huomaa kauhukseen, että tonttia ympäröivä metsä on hakattu paljaaksi.
Lakia ei ole loukattu: metsänlainsäädännön mukaan metsänomistaja voi aloittaa hakkuut omassa metsässään ilmoittamatta tästä rajanaapureilleen. Kesämökkiläinen on täysin suojaton ja oikeudeton osapuoli. Hänelle jää vain surutyö, kun tontin metsäseinä on kaadettu ja vanha kulttuurimaisema raiskattu. Toista metsää ei tule hänen elinaikanaan.
Menetys on maisemallis-esteettis-kulttuurinen, mutta myös taloudellinen. Kukapa nyt ostaisi kesämökin hakkuuraiskion keskeltä?
Jatketaan ajatuskoetta. Kesämökkiläisemme haluaa lohdutuksekseen rakentaa uuden grillikodan tontilleen. Tätä varten hänen on kuitenkin anottava rakennuslupa ja kuultava siinä yhteydessä kaikkia rajanaapureitaan, myös kyseistä metsän hakannutta metsänomistajaa.
Grillikodan rakentaminen, kuten mikään muukaan rantarakentaminen tai kesämökin laajentaminen, eivät siis voi tulla kenellekään yllätyksenä.
Suomalaisessa yhteiskunnassa metsänomistaja on lainsäätäjän erityisessä suojeluksessa. Lainsäätäjän tarkoituksena on ollut metsätalouden raaka-aineen saannin turvaaminen, ja sillä on pitkät suomalaiseen taloushistoriaan ulottuvat juurensa.
Metsänhakkuut tulevat ja menevät "puun takaa" rajanaapureiden odottaessa kauhuissaan, mistä kulmasta metsäseinä kaatuu seuraavaksi.
Toinen esimerkki on järvisuomalainen maatalousyrittäjä. Hän haluaa laajentaa nykyistä jo kohtalaisen isoa karjaansa rakentaakseen EU:n tuella erään Suomen suurimmista navetoista.
Harppaus suurtilalliseksi on huikea, mutta niin ovat kasvavan tuotannon ympäristöriskitkin, koska tila sattuu sijaitsemaan puhtaan, kalastoltaan arvokkaan ja satojen kesämökkiläisten asuttaman järven tuntumassa.
Suojakaistoista ja muista toimenpiteistä huolimatta ovat vaarassa koko seutukunnan vesistöt pohjavesiä myöten ja tärkeä siivu satojen kesämökkiläisten elämänlaatua. Lietelannan levityksen vuoksi hajuhaitat ulottuvat neliökilometrien alueelle.
Ympäristöviranomaisen ympäristöluvassa suurnavetan riskejä ei edes yritetä kiistää. Haittojen arvioidaan olevan "kohtuullisia", mitä tällä sanalla sitten tarkoitetaankaan.
Tämä käsitys ei perustu kuitenkaan tarkkoihin tutkimukseen eikä ympäristövaikutusten arviointiin (YVA) – koska kaavoittamattomalla alueella YVA-arviointia ei tarvitse tehdä – vaan karkeaan arvioon.
Vaikutelmaksi jää, että alueelliset ympäristökeskukset myöntävät luvan näille megaluokan maatalousyrityksille lähes automaattisesti. Miten tämä ympäristölupa-automaatti on syntynyt?
Tärkein syy on se, että viranomaiset suhtautuvat tehomaatalouteen edelleen samaan tapaan kuin kansallisessa maatalouspolitiikassa pieniin perheviljelmiin.
Suhtautumisen taustalla on perimmiltään isänmaallisuuden korkea arvo. Suomalaista "talonpoikaa" on tuettava, jotta hänen tuotteensa kävisivät kaupaksi EU:n ja maailmanmarkkinoilla. Viljelijä tuottaa kotimaista ruokaa, pitää maaseudun elinvoimaisena ja takaa, että maassa on syötävää myös kriisiaikoina.
Todellisuudessa Suomen maaseuduille on ehkä parhaillaan syntymässä pieni mutta vaikutusvaltainen maatalouden suurtilallisten rälssi, joka voi laskea saavansa ympäristöluvan melkein mille tahansa hankkeelle. Varsinkaan nykyajan torppareita eli kesämökkiläisiä heidän ei tarvitse ottaa huomioon.
Mitä olisi tehtävä? Ensinnäkin maa- ja metsätalouden kehittämisen tulisi perustua yhteiskunnallisen intressiryhmän tasapuoliseen huomioon ottamiseen.
Toiseksi lakia tulisi muuttaa niin, että hakkuista tiedotettaisiin rajanaapureille samaan tapaan kuin rakennuslaissa säädetään rakentamisesta.
Emme ehdota raskaita valitusmenettelyjä ja ymmärrämme toki, että metsänomistaja hakkaa metsiään. Tiedottaminen avaisi kuitenkin mahdollisuuden neuvotella maankäytöstä metsänomistajan kanssa.
Yksi idea voisi olla maanomistajien välinen luonnonarvokauppa, jossa vaikkapa viereisen kesämökkitontin omistaja voisi lunastaa suojakaistan tontilleen maksamalla metsänomistajalle käyvän hinnan pystyyn jätetyistä puustosta. Arvelemme että halukkuutta ja kiinnostusta tällaiseen luonnonarvokauppaan olisi sekä ostajalla että myyjällä.
Kolmanneksi ympäristölupasäädöstä olisi tarkennettava ja muutettava niin, että ympäristölupa myönnettäisiin suurille maatalousyrityksille vasta ympäristövaikutusten analyysin jälkeen.
Kaavoituksella suurmaatalous tulisi pyrkiä pääsääntöisesti ohjaamaan sellaisille alueille, joissa siitä olisi mahdollisimman vähän haittaa vesistöille ja muulle luonnolle. Muuten Suomi menettää puhtaan Itämeren lisäksi loputkin puhtaista järvistään.
MATTI HEIKKILÄ
sosiaalipolitiikan dosentti
ILMO MASSA
ympäristöpolitiikan prof. (ma)
Helsinki
