USA/NATO ei kestä miestappioita. Jos olisimme NATOn jäsen ja sota Venäjää vastaan alkaisi, niin kyllä pari divisioonaa US-sotilaita tulisi. Sitten kun 2000-3000 kaatuisi, niin kongressissa alkaisi poru ja vetäydyttäisiin. Samaan aikaan olisi 40000 venäläistä kaatunut, mutta Venäjällä tämä ei olisi sisäpoliittinen ongelma.
Vietnamissakin olivat niskan päällä ja 10-kertainen määrä Vietkongin sissejä oli kaatunut, mutta poru kongressissa aiheutti vetäytymisen.
Somaliastakin lähdettiin häntä koipien välissä.
Eikä edes Venäjä sotaa konventionaalisesti aloittaisi; sähköt poikki vuodeksi yms.
Venäjä aloittaisi varmaankin hybridisodankäynnillä, johon kuuluisi valtava disinformaatiotulva, kauppapoliittinen ja diplomaattinen painostus, erilaiset provokaatiot, provokaatioista syyttely (mainilanlaukaukset), energian saannin rajoittaminen, maantie-, laiva ja lentoliikenteen häiritseminen, Suomeen sijoitettujen desanttien ja hyödyllisten idioottien käyttäminen sabotaasiin tai hämmennyksen ja epävarmuuden lietsontaan jne. Siitä sitten vähitellen pieniä tunnustelutyyppisiä rajan ylityksiä, muutaman ulkosaaren valtaaminen ja lopuksi maihinnousu- tai maahanlaskujoukkojen avulla tehtyjä strategisten kohteiden täsmävaltauksia. Tämä taktiikka toimi 1940 Baltiassa ja se oli täydellinen menestys Krimin miehityksessä. Koko Ukrainan osalta prosessi on vielä kesken. Georgiassa se toimi vain osittain kuten Suomessakin 1939-44.
Se toimii sitä paremmin, mitä haluttomampi vastapuoli on puolustamaan itseään. Kun vastapuoli antautuu ajoissa, ei kaikkia keinoja edes tarvita. Tällainen asteittainen painostuksen lisääminen ja väkivallan uhka tai vain rajoitettu väkivalta usein saa heikomman antamaan periksi suuremman katastrofin pelossa. Tämä voi olla perusteltua.
Ukrainassa kyllä tiedetään, mikä on seuraava askel, jos edellä mainittu suostuttelu ei tehoa. Holodomor tai Helsingin terroripommitukset ovat kaukaisempi muisto, mutta Tsetsenian tuhoaminen ja suoranainen kansanmurha 2000-luvulla ja Aleppon täydellinen tuhoaminen osoittavat, että kaikki keinot ovat käytössä. Jos venäjä ei saa tahtoaan läpi, se on valmis vaikka raunioittamaan kokonaisen maan ja tappamaan rajattomasti ihmisiä, olivatpa ne sitten siviilejä tai sotilaita, miehiä tai naisia, aikuisia tai lapsia, pappeja tai terroristeja. Jossain vaiheessa vastapuoli antautuu. Kun kaupungeissa ei ole kiveä kiven päällä, kun ruoka on loppu ja joka perheestä joku ammuttu, pommitettu, poltettu tai kadonnut yöhön, alkaa sankarillisin vastarinta murtua. Ja tätä voidaan tehdä loputtomiin, jos kukaan ei puutu.
Jos jostain syystä Suomi tällaiseen kurimukseen joutuisi vastustettuaan ensin hybriditoimenpiteitä vastapuolen mielestä liian ponnekkaasti, puolustusvoimamme pystyisi aika pitkään taistelemaan miehitysjoukkoja ja iskuryhmiä vastaan aiheuttaen viholliselle isoja materiaali- ja henkilötappioita. Tämä toimisi kuitenkin vain niin kauan, kun vihollisen tarkoituksena olisi valloittaa itselleen ehjää maata ja infrastruktuuria. Mutta kun konventionaalisen sodan hinta näyttäisi nousevan tai aikataulu kusevan, käsikirjoitus siirtyisi seuraavalle sivulle.
Kun 10 suurinta kaupunkiamme olisivat rauniokasoina, öljynjalostamot ja kemiantehtaat palaisivat vuotaen myrkkyjä ympäristöön, ydinvoimalat saisivat osumia, satamat ja lentoasemat olisivat kraatereina ja pommikoneiden Glonass-laitteisiin olisi toistuvasti asetettu sairaaloiden ja koulujen koordinaatit, alkaisi pikku hiljaa tulla jussit puskista esiin ja todettaisiin, että aina se laihakin sopu lihavan riidan voittaa. Ja kukaan ei tuohon puuttuisi. Paitsi tietysti NATO. Jos nimittäin olisimme sen jäsen.
