Koettipa sitte se tuomijonpäevä, jolloen Heino seiso käjet vapisten katastuskonttorin tiskin ääressä.
-Jokohan tuo saastemittaos on suoritettu, kyssyy katastaja.
-Voe veikkonen, montahi kertaa. Vuosi siitä taetaa olla ku viimmeksi.
-No eijoes niin tarkasti tarvinnu sanoa, katastaja vähän nakkaa.
- Seon sitte kaksisattaamarkkaa, katastaja jatkaa.
-Kaksisattaa?
.Helekutti koko romu oo niin arvokas. Taijannii ajjaa iliman katastamatta.
-Joudumme silloin ottamaan kilvet poes.
-Vaen ne joutaaki, takkaahan tuo putosi jo aekapäevijä, eikä kukkaa oo kyselly.....en minäkää. Ei palijo näö kulukuun vaekuttavan.Joo kyllä minä taijjan katastella Pösyvä itekseni , pirtin lasista, näötästää jotta tullee palijo halavemmaksi.
---
Heino Lorvia vaevasi helevetinmoenen kiihko.Se ei antanna raohaa, ei päevällä ei yöllä.Koska oli kevät , niin arvata saattaa mistä oli kyse?
Heinon tietonen minä , koetti kyllä järjen kanssa vakkuuttaa asijan mielettömyyttä. Heinossa asuva runnoelija, halusi kuitenkin totteottaa sitä, mitä sissäenen voema käski.
Ussein kesken päeväaskareijjen (makkoelun )Heino teki tarkotuksella kiekan pihamaalla, nähäkseen etes villaukselta kaepuusakohteen. Sanelma loe kummastuneita katseita äijän edesottamuksiin. Mutta ei osannut arvata asijan oekijjaa laetaa. Mieli kuummana ja raohattomana Heino yritti ajatella vaekka vaemuva saonan laoteilla, mutta eihän se antanna minkäällaesta tulosta.