Eurotalouden tasapainohäiriöt eivät korjaannu vain kriisimaiden alijäämiä supistamalla niin kuin europäättäjät ovat yrittäneet. Tehtävä on mahdoton, sillä kriisimaiden alijäämät ovat joidenkin muiden maiden – ja varsinkin Saksan – ylijäämiä.
Kansainvälisessä taloudessa joidenkin maiden ulkoiset alijäämät ovat aina joidenkin toisten maiden ylijäämiä. Yhden velka on toisen saatava. Jos velka on liian suuri, niin on saatavakin.
Tästä on pohjimmiltaan kyse kansantalouksien vaihtotaseiden ali- ja ylijäämissä ja niiden keskinäisissä yhteyksissä. Jos joidenkin maiden alijäämät ovat liian suuria, niin liian suuria ovat myös joidenkin muiden maiden ylijäämät. Ei yhtä ilman toista.
Euroalueen talouskriisissä on virallisen EU-tulkinnan mukaan ollut tähän asti kyse pelkästään kriisimaiden liian suurista alijäämistä, mutta toistaiseksi edes Saksan valtaisa vaihtotaseen ylijäämä ei ole virallisesti ollut osasyy euroalueen sisäisiin tasapainohäiriöihin.
Vasta viime viikolla EU:n talouslinjauksista vastaava komissio havahtui tasapaino-ongelmien toiseenkin puoleen. Komissio ilmoitti tutkivansa, ovatko Saksan "liialliset ylijäämät" osasyy kriisiin, ja olisiko Saksan syytä tinkiä ylijäämistään.
Komissio havahtui talouden tasapaino-ongelman olemukseen kymmenen vuotta myöhässä – ja vuosia myöhemmin kuin esimerkiksi talousprofessori Michael Pettis. Niinpä kriisi oli yllätys komissiolle mutta ei professorille.
Komissio vasta ryhtyy tutkimaan ylijäämien vaikutusta tasapainohäiriöihin, mutta Pettis on tutkinut niitä jo vuosien ajan. Niinpä hän varoitti euroalueen sisäisistä tasapaino-ongelmista ja niiden haitallisista vaikutuksista jo hyvissä ajoin ennen kuin kriisi yllätti komission.
Hän kuvaa ennen komissiota myös keinot tasapainon palauttamiseen. Niitä on neljä: yksi hyvä ja kolme keljua. Kaikki keinot ovat vaikeita ja se ainoa hyvä keino on ehkä kaikkein vaikein, sillä juuri se vaatii Saksalta "uhrauksia".
Talouden perusteita
toistonkin uhalla
Kautta maailman arvostettu vaihtotase-ekspertti Pettis on Pekingin yliopiston talousprofessori ja velkakriiseihin erikoistunut entinen Wall Streetin pankkiiri. Akateemisen työnsä ohessa hän toimii kansainvälisten suursijoittajien ja talouspäättäjien neuvonantajana.
Pettis lähetti asiakkailleen tuoreimman talouskatsauksensa viime viikolla vain pari päivää sen jälkeen, kun EU:n komissio oli ilmoittanut tutkivansa Saksan "liiallisen ylijäämän" mahdollista osuutta kriisiin.
Komission mukaan ylijäämä on "liiallinen", kun se ylittää kuusi prosenttia vuotuisen kokonaistuotannon arvosta. Saksan ylijäämä on ollut hyvän aikaa yli tuon rajan, ja komission omien ennusteiden mukaan se nousee yhä ylemmäs rajan yläpuolelle.
Aihe ei ole Pettisille uusi eikä se ole yllättävä hänen katsaustensa lukijoille. Hän on kirjoittanut euroalueen sisäisistä tasapaino-ongelmista hyvissä ajoin ennen kriisin alkamista ja lukuisia kertoja kriisin kuluessa. Taloussanomat on kertonut hänen huomioistaan aiemminkin.
Toiston uhallakin Pettis kertaa viime viikon katsauksessaan keskeiset havaintonsa ja johtopäätöksensä eurotalouden tasapaino-ongelmista ja niiden mahdollisista ratkaisukeinoista. Ne löytyvät myös hänen alkuvuonna julkaistusta kirjastaan The Great Rebalancing (josta aiheeseen liittyvä ote täällä).
Toisto lienee tarpeen niin kauan kuin aihe on europäättäjille vaikea.
Saksan säästöt peräisin
muusta kuin hyveestä
Professori Pettisin mukaan ensimmäinen ja paras keino tasapainon palauttamiseen eurotalouteen olisi, että Saksa tinkii vientivetoisesta kasvumallistaan ja siirtää talouskasvun pääpainon vientiteollisuudesta kotimaiseen kulutuskysyntään.
Vain näin Saksan "liiallinen ylijäämä" ja "liian suuret säästöt" on mahdollista purkaa ilman arvaamattomia haittavaikutuksia ja ilman yksipuolisen raskasta taakka alijäämämaiden talouksille.
Tämä ehdotus on helppo ymmärtää väärin suositukseksi, että Saksankin pitäisi luopua kurinalaisesta säästäväisyydestä ja ryhtyä itsekin holtittomaan tuhlaamiseen.
Tämä on kuitenkin Pettisin mukaan turhauttava väärinkäsitys, jota osa Saksan ja EU:n talouspäättäjistä saattaa käyttää hyväkseen puolustaessaan harjoitettua "hyveellistä talouskuria".
Pettis tähdentää, että Saksan vaihtotaseen hirmuinen ylijäämä on osoitus kansantalouden liian suurista säästöistä mutta se ei kerro mitään saksalaisen yleisön kurinalaisesta säästäväisyydestä.
Talouden arkitodellisuus on tästä väärinkäsityksestä suunnilleen niin kaukana kuin voi olla. Asialla ei ole mitään tekemistä talouden hyveiden tai paheiden kanssa.
Saksa rahoittaa
omaa vientiään
Saksan ylijäämät eivät ole perua kotitalouksien ylimääräisistä säästöistä vaan siitä, että maan vientiteollisuus on euroajan alusta alkaen takonut railakkaasti runsaampia vientituloja kuin se on käyttänyt kotimaisiin palkkoihin tai investointeihin.
Vaihtotaseen ylijäämä on yhtä kuin kotimaassa käyttämättä jääneen tuotannon ja "ylimääräisten" tulojen vientiä ulkomaille. Ylimääräisen tuotannon ovat vieneet ulkomaankauppaa käyvät vientiyritykset. Pääoman viennistä ovat pääosin vastanneet pankit.
Samalla on voimistunut yli- ja alijäämien vuorovaikutus, muistuttaa Pettis. Kaksisuuntaisessa suhteessa Saksassa käyttämättä jääneet vientitulot ovat kiertäneet takaisin alijäämämaihin rahoittamaan niiden velkavetoista kysyntää – ja Saksan alati kasvavaa vientiä.