Kaikille agronetin isille,sekä hyville että huonoille.
Muistelen tässä omaa isääni ,joka on syntynyt jo vuonna 1901 Ylikiimingissä,Rekikylässä.
Hän oli käynyt molemmat sodat,mutta säilynyt niistä vahingoittumattomana. Hän ei koskaan kertonut sotakokemuksiaan,mutta sotilaspassissa lukee monta paikkaa,missä on ollut mukana,yhden muistan,Kiestingin.
Isä oli jäänyt orvoksi jo viisi vuotiaana,äidin kuoltua.Myöhemmin hän oli saanut äitipuolen,jota ei kyllä moittinut koskaan. Isä ei yleensäkään moittinut ketään,vaan hän oli sellainen hiljainen ja hyväntuulinen,joka hymyili paljon. Isä ei ymmärtänyt läheisyyden merkitystä,ehkä siksi,että oli jäänyt ilman äitiä. En muista olleeni monta kertaa isän sylissä,mutta koskaan hän ei lyönyt lapsiaan,kurituksen hän jätti äidin tehtäväksi. Jos äiti ei olisi ollut ankara,olisimme saaneet täysin vapaan kasvatuksen.
En kuullut isän koskaan kiroavan tai huutavan,ei,se ei kuulunut hänen luonteesensa.Ahkera hän oli,jatkuvasti tehdä mykytti töitä ,eikä osannut olla jouten ollenkaan.
Vanhana hän muutti äidin kanssa kirkonkylälle ja pääsi mieluiseen hommaan:suntioksi. Sen lisäksi hän kävi vielä töissä maatiloilla,jos pyydettiin.Syksyisin hän pyöräili marjametsissä,pitkiä matkoja,ja poimi myyntiin paljon.Niin viimeisenä syksynäkin,kun kuoli. Hän ei käynyt koskaan lääkärissä,koska oli sitä mieltä,että oli terve.Hänellä oli paksu veri ,josta aiheutui tukos aivoihin ja niin hän halvaantui lokakuussa,-76,ja eli senjälkeen vain kymmenen päivää.
Hän sai kuolla siten,kuin toivoikin.Ettei tarvinnut jäädä sänkyyn makaamaan,mikä olisi ollut hänelle liikkuvalle ihmiselle kauhistus.
Isä oli siitä harvinainen ihminen,ettei hän koskaan valittanut mistään tai ollut tyytymätön. Minulle jäi isästä tosi kaunis muisto ja olen toivonut,että olisin perinyt edes jotakin hänen luonteestaan.
