Imaami-Saarikko:


 MaasTul tänään:

Kouluruoka – yhteis-

kunnan timantti

Koulumaailman konkari, kymmenkesäinen serkunpoika valisti ekaluokalle menevää veljeään mökkiterassilla: ”Se sun kannattaa tietää, että kouluruoka on sitten tooooosi ällöttävää.”

Puheessa vilahtelivat Palmiat ja pahat ruuat, joista pojan mukaan vallitsee koululaisten keskuudessa kiistaton yksimielisyys. Kuvailuja ruuan koostumuksesta hän tehosti vaikuttavilla yökkäys-eleillä.

Koulujen alkuun on aikaa vajaa pari viikkoa. Sukulaispojan kommentit palauttivat mieleen omat kouluvuodet. Tunsin lämpimän läikähdyksen sisälläni ajatellessani Sallilan ala-asteen keittolan Ellua.

Ruokamuistoilla – makaronilaatikolla, vispipuurolla ja verilätyillä – on kasvot. Ellu valmisti kaiken itse. Hän annosteli ruuan jokaiselle, kiittäessä katsottiin toisiamme silmiin. Jos lautaselle jäi ruokatunnin päättyessä jotain, tunsi olevansa selityksen velkaa.

Mieli muistaa myös tuoksut. Pinaattikeittopäivän (sitä en muista kovin hyvällä), jälkkäripannarit ja ohrapuuron mehukeiton keralla perjantaisin. Ruokalan oranssit seinät, peltiset mukit, muoviset tarjottimet, kikattelut kaverien kanssa, sattumalta viereen istunut ihastus – muistankohan mistään oppiaineesta niin paljon asioita kuin ruokatunneista?

Arvelen, että sukulaispojille ei Palmiaan muodostu vastaavaa suhdetta. En taipunut saarnamaan koltiaisille ruuan arvostuksesta ja tätiäänellä siitä, miten ”kaikkea pitää kuitenkin maistaa”. Mielikuva jättilaitoskeittiöiden pöperöistä kun ei itselläkään ole kovin ylevä. Viime vuosikymmeninä tästä maasta on muotoutunut keskuskeittiö-Suomi.

Mutta se ei ole palmian-ellujen vika. Keittiön henkilökunta tekee taatusti kaikkialla parhaansa.

Suomi ja Ruotsi ovat ainoita maita maailmassa, joissa valtio takaa kaikille maksuttoman kouluruuan joka päivä. Mieletön juttu, hyvinvointiyhteiskunnan kruunun kirkkaimpia kristalleja. Sääli, että serkunpoika ei tätä vielä ymmärrä.

Suomessa ruokaa on tarjottu lakisääteisesti kaikille oppivelvollisuuskoulujen oppilaille vuodesta 1948 lähtien. Tärkeä tasa-arvoa rakentanut päätös. Myöhemmin ruokaetua on laajennettu toisen asteen oppilaitoksiin sekä korkeakouluopiskelijoille ateriatueksi.

Valtion ravitsemusneuvottelukunnan muutaman vuoden takaisessa kouluruokailusuosituksessa todetaan saatesanoina: ”Riittävä, terveellinen ja maukas kouluruoka kiireettömästi nautittuna on enemmän kuin pelkkää ravintoa – se on nautinto, joka lisää koulussa viihtyvyyttä.”

Eri puolilta Suomea kaikuneet päätökset kouluruuasta leikkaamisesta ei ilahduta. Yhden aterian hintaa pudotetaan pitkälti alle euron. Säästöä haetaan raaka-aineista tai keittokauhan varresta. Se on varsin lyhytnäköistä.

Ruoka on tärkeä osa kulttuuriamme, osa opetusta ravintoketjusta ja ennen muuta korvaamaton osa koulun tapakasvatustehtävää. Monelle kouluruoka on myös päivän ainut oikea ateria. Opettajat kertovat maanantaisin nälkäisinä kouluun tulevista oppilaista – moni kuitenkin eri syistä kuin vuonna 1948.

Ei ole yhdentekevää, mitä lapsemme syövät. Kasvisruokapäivä-keskustelun velloessa ajattelin, voisimmekohan sen sijaan satsata lähiruokaan ja Elluihin – ihmisiin ruuan takana. Kuntapäättäjät voivat valita, mistä kunnan lasten ja nuorten ruokalautasten aterian ainekset tulevat. Kilpailutusten kriteerien edessä ei tarvitse tuntea velttoa voimattomuutta – ruuan alkuperä on arvovalinta, joka voi käydä hinnan ylitse. Tästä kannattaa syksyn kuntavaaleissa muistuttaa.

Kiuruvedellä on lähiruuan suhteen toimittu mallikkaasti. Koululaisten lautasella näkyvät jopa ruuan sesongit ja kauden maut. Parhaiten lähiruokaan satsauksen näkee jäteastialla – ruokaa jää yli vähemmän kuin ennen.

Ekaluokkalaista sukulaispoikaa mahtaa jännittää, mitä ensimmäisenä koulupäivänä lautaselle annostellaan. Moni muistaa sen loppuelämänsä.

Imaami-Saarikko:


 MaasTul tänään:

Kouluruoka – yhteis-

kunnan timantti

Koulumaailman konkari, kymmenkesäinen serkunpoika valisti ekaluokalle menevää veljeään mökkiterassilla: ”Se sun kannattaa tietää, että kouluruoka on sitten tooooosi ällöttävää.”

Puheessa vilahtelivat Palmiat ja pahat ruuat, joista pojan mukaan vallitsee koululaisten keskuudessa kiistaton yksimielisyys. Kuvailuja ruuan koostumuksesta hän tehosti vaikuttavilla yökkäys-eleillä.

Koulujen alkuun on aikaa vajaa pari viikkoa. Sukulaispojan kommentit palauttivat mieleen omat kouluvuodet. Tunsin lämpimän läikähdyksen sisälläni ajatellessani Sallilan ala-asteen keittolan Ellua.

Ruokamuistoilla – makaronilaatikolla, vispipuurolla ja verilätyillä – on kasvot. Ellu valmisti kaiken itse. Hän annosteli ruuan jokaiselle, kiittäessä katsottiin toisiamme silmiin. Jos lautaselle jäi ruokatunnin päättyessä jotain, tunsi olevansa selityksen velkaa.

Mieli muistaa myös tuoksut. Pinaattikeittopäivän (sitä en muista kovin hyvällä), jälkkäripannarit ja ohrapuuron mehukeiton keralla perjantaisin. Ruokalan oranssit seinät, peltiset mukit, muoviset tarjottimet, kikattelut kaverien kanssa, sattumalta viereen istunut ihastus – muistankohan mistään oppiaineesta niin paljon asioita kuin ruokatunneista?

Arvelen, että sukulaispojille ei Palmiaan muodostu vastaavaa suhdetta. En taipunut saarnamaan koltiaisille ruuan arvostuksesta ja tätiäänellä siitä, miten ”kaikkea pitää kuitenkin maistaa”. Mielikuva jättilaitoskeittiöiden pöperöistä kun ei itselläkään ole kovin ylevä. Viime vuosikymmeninä tästä maasta on muotoutunut keskuskeittiö-Suomi.

Mutta se ei ole palmian-ellujen vika. Keittiön henkilökunta tekee taatusti kaikkialla parhaansa.

Suomi ja Ruotsi ovat ainoita maita maailmassa, joissa valtio takaa kaikille maksuttoman kouluruuan joka päivä. Mieletön juttu, hyvinvointiyhteiskunnan kruunun kirkkaimpia kristalleja. Sääli, että serkunpoika ei tätä vielä ymmärrä.

Suomessa ruokaa on tarjottu lakisääteisesti kaikille oppivelvollisuuskoulujen oppilaille vuodesta 1948 lähtien. Tärkeä tasa-arvoa rakentanut päätös. Myöhemmin ruokaetua on laajennettu toisen asteen oppilaitoksiin sekä korkeakouluopiskelijoille ateriatueksi.

Valtion ravitsemusneuvottelukunnan muutaman vuoden takaisessa kouluruokailusuosituksessa todetaan saatesanoina: ”Riittävä, terveellinen ja maukas kouluruoka kiireettömästi nautittuna on enemmän kuin pelkkää ravintoa – se on nautinto, joka lisää koulussa viihtyvyyttä.”

Eri puolilta Suomea kaikuneet päätökset kouluruuasta leikkaamisesta ei ilahduta. Yhden aterian hintaa pudotetaan pitkälti alle euron. Säästöä haetaan raaka-aineista tai keittokauhan varresta. Se on varsin lyhytnäköistä.

Ruoka on tärkeä osa kulttuuriamme, osa opetusta ravintoketjusta ja ennen muuta korvaamaton osa koulun tapakasvatustehtävää. Monelle kouluruoka on myös päivän ainut oikea ateria. Opettajat kertovat maanantaisin nälkäisinä kouluun tulevista oppilaista – moni kuitenkin eri syistä kuin vuonna 1948.

Ei ole yhdentekevää, mitä lapsemme syövät. Kasvisruokapäivä-keskustelun velloessa ajattelin, voisimmekohan sen sijaan satsata lähiruokaan ja Elluihin – ihmisiin ruuan takana. Kuntapäättäjät voivat valita, mistä kunnan lasten ja nuorten ruokalautasten aterian ainekset tulevat. Kilpailutusten kriteerien edessä ei tarvitse tuntea velttoa voimattomuutta – ruuan alkuperä on arvovalinta, joka voi käydä hinnan ylitse. Tästä kannattaa syksyn kuntavaaleissa muistuttaa.

Kiuruvedellä on lähiruuan suhteen toimittu mallikkaasti. Koululaisten lautasella näkyvät jopa ruuan sesongit ja kauden maut. Parhaiten lähiruokaan satsauksen näkee jäteastialla – ruokaa jää yli vähemmän kuin ennen.

Ekaluokkalaista sukulaispoikaa mahtaa jännittää, mitä ensimmäisenä koulupäivänä lautaselle annostellaan. Moni muistaa sen loppuelämänsä.

Ellun eväillä kasvaa jo toinen sukupolvi.  Nam.