Sen lisäksi, että Kataisen mainitsema valtion asuntolainoitus arvopaperistettiin 1990-luvun lamassa, arvopaperistettiin myös valuuttalainaa ottaneiden/konkurssiin saatettujen velallisten velkakirjat.
Toimin Kelle Möllerin tutkimuksen oikolukijana, joten alla oleva sitaatti on ajalta ennen Kellen tutkimuksen opponointia.
>>3. Arvopaperistaminen historiallisena analyysinä
3.1. Analyysin lähtökohdat ja väittämät
Analyysi lähtee liikkeelle vuoden 1993 lokakuun tapahtumista, koska tuona ajankohtana Suomen Säästöpankki Oy (SSP) pilkottiin ja liikkeelle lähti ennalta arvaamattoman dramaattinen tapahtumasarja, jonka lopputuloksena sinetöitiin vuoden 1994 loppuun mennessä arvioilta 40.000 yrityksen kohtalo ja noin 100.000 ihmisen ylivelkaantuminen. Analyysissä käsitellään koko aikajännettä 1980-luvun lopulta siltä osin, kun on tarpeen selittää valtiovallan talous- ja rahamarkkinapolitiikkaa.
Talletuspankkilain eduskuntakäsittelyn yhteydessä syksyllä 1990 oli selvää, että rahoitussektoria koskevaa lainsäädäntöä joudutaan varsin pian uudistamaan vastaamaan Euroopan yhteisön pankkidirektiivien mukaisia vaatimuksia, sillä kävihän Suomi neuvotteluita liittymisestä Euroopan talousalueeseen ETAan. Välittömästi talletuspankkilain eduskuntakäsittelyn jälkeen valtionvarainministeriö asetti rahoituslainsäädännön tarkastamistoimikunnan, jonka tuli selvittää Suomen kansainvälisten, erityisesti Euroopan talousalueen liittyvien velvoitteiden vaatimat muutokset maamme luotto- ja rahoituslainsäädäntöön.
Toimikunta antoi mietintönä tammikuussa 1992. Toimikunta jatkoi epävirallisesti työryhmänä hallituksen esityksen valmistelemista. Hallitus antoi esityksen luotto- ja rahoituslaitoksia ja niiden toimintaa koskevaksi laiksi syksyllä 1992.
Laki luottolaitostoiminnasta tuli voimaan vuoden 1994 alusta. Hallituksen esityksen tarkoituksena oli:
1. Saattaa Suomen luottolaitoslainsäädäntö EY:n luottolaitosdirektiivejä vastaavalle tasolle.
2. Saada aikaan tasapainoinen ja rakenteeltaan direktiivien mukaisten normien kanssa sopusointuinen kokonaisuus.
3. Säilyttää Suomen luottolainsäädännössä ne säädökset jotka johtuivat kansallisesta tarpeesta.
Historiallisen analyysin lähtökohdaksi esitän väittämät:
1. Pankkitoiminnan luvanvaraisuus ja pankkien vakavaraisuusnormit ovat säädetyt asiakkaiden turvaksi.
2. Sekä velallisten että tallettajien oikeuksia rikottiin, kun solmittiin SSP:n pilkkomissopimus 22.10.1993.
3. Rahoitustarkastus laiminlöi tehtäviään yrittäjäkunnalle katastrofaalisin seurauksin antaessaan SSP n pitää talletuspankkilupansa pilkkomisen jälkeen vaikka se ei enää ollut pankki.
4. Kun Rahoitustarkastus hyväksyi arvopaperistamisen rahoittamisen vuoden 1994 loppuun mennessä, se samalla hyväksyi SSP:n pilkkomissopimuksessa 22.10.1993 listattujen yritysten ajamisen selvitystilaan vuoden ja kahden kuukauden viiveellä.
3.2. Keskeiset valtiolliset toimijat arvopaperistamisen taustalla (ainakin implisiittisesti)
Tässä kohtaa en käy Suomen valtiontaloutta koskevaa tilanneanalyysiä yksityiskohtaisesti läpi, koska sitä koskeva selvitystieto on saatavissa monesta eri lähteestä riittävän yksityiskohtaisesti . Yhteenvetona voitaneen todeta, että valtio oli tukalassa tilanteessa ja oli tehtävä poliittinen valinta ”kahden pahan välillä”.
Vaihtoehtoina olivat:
(1) Ajautua Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n tarkkailulistalle tai
(2) Sallia mittava yritysten vararikko, ja tätä seuraava yrittäjien ja heidän lähipiirinsä ajautuminen velkavankeuteen
Taustalla on vaikuttamassa myös se tosiasia, että Maastrichtin sopimus astui voimaan 1.11.1993 ja Suomen valtion ja Suomen Pankin haasteena oli ylläpitää valtiontalouden ja pankkijärjestelmä ”salonkikelpoisuus”. Tässä tilanteessa valtiovalta joutui ”kahden pahan” valinnassa valitsemaan myös menettelytavan, jota tulkitsee tuon ajan tasavallan presidentti Mauno Koivisto lausunnossaan budjettipäällikkö Raimo Sailakselle:
”Sellaista kriisilainsäädäntöä ei ilmeisestikään ole, jonka nojalla voitaisiin tilanne hallita laillisesti”.
Vuonna 1993 alussa kansainvälinen Standard & Poor luokitusyritys asetti Suomen valtion luottokelpoisuuden tarkkailulistalleen. Presidentti Koivisto kertoo kirjassaan, kuinka hän yhdessä Raimo Sailaksen kanssa ryhtyi valmistelemaan poikkeuslakeja sen varalta, että maa ajautuisi kansainvälisen valuuttarahaston huostaan. Syyskuussa 1993 tilanne oli niin vakava, että valtiota uhkasi likviditeettikriisi.
Silloinen pääministeri Esko Aho puolestaan dokumentoi kirjassaan ”Tulevaisuus on tehtävä”, seuraavaa: ”Luottamus Suomeen oli noina päivinä ohuen langan päässä”.
Kuinka lähellä täydellistä romahdusta käytiin, jää varmasti ikuiseksi arvoitukseksi. Tämän kirjoituksen kannalta olennaista on se, että kriisi oli syvä ja auki olevia taloudellisia kysymyksiä oli monia.
Tulkitsemalla tuon ajan maan ylimmän johdon julkisuuteen antamia lausuntoja minulle syntyy väkisinkin vahva näkemys siitä, että maan ylin johto joko antoi luvan tai osallistui aktiivisesti kokonaisen kansanryhmän siis työllistävien yrittäjien ”taloudelliseen joukkomurhaan”. Perustuen omiin kokemuksiini haluan käyttää tapahtumasarjasta seuraavia kielikuvia:
”Joukkomurhattujen omaisuus jaettiin peijaisissa. Jakajiksi pestattiin maamme kovapalkkaisimmat juristit.
Asiaan liittyvät asiakirjat julistettiin salaisiksi, millä poistettiin ”ryöstetyiltä” teoreettinenkin mahdollisuus puolustautua.
Nyt suuri osa asiakirjoista on julkisia, mutta edelleenkin suuri osa asiakirjoja on salaisiksi leimattu”.<<
Yllä oleva sitaatti on siis Kjeld Möllerin Helsingin kauppakorkeakoulussa tekemästä tutkimuksesta
SALATULLA ARVOPAPERISTAMISELLA TUHOTTIIN YRITTÄJYYTTÄ, Working Paper W-341.
Viimeksi muokattu: 28.06.12 - klo:23:11 kirjoittanut Jorma Jaakkola
