Harmaa, ankea marrakuinen päivä. Pieni, hitaasti ja kuin varoen liikkuva nainen kopsuttelee itseään kohti poliisiasemaa nöyränä, mutta viimeisistä ylpeytensä rippeistä kylmähermoisesti kiinni pitäen. Kotona on ollut riitaa ja hänen asiansakin tavallaan koskee tuota surullista kohtausta, jonka hän tahtoisi jo sulavan pois mielestään, kuin keväisen vastasataneen lumen.
Rivakasti hän tarttuu laitoksen metalliseen ja pitkään ovenkahvaan ja hetkessä hän on sisällä pahimmassa painajaisessaan. Ennestään tuntematon poliisimies pyytää hänet huoneeseen, missä katsellaan kuvaa naisen hairahduksen hetkestä. Hetkestä, jolloin ihminen luuli voittavansa koneen.
"Kyllä, se olen minä", nainen niiskuttaa samalla, kun virtuaalinen Morten Harket vinguttaa sipulisilppupurkkia hänen päänsä sisällä, aiheuttaen yhä suuremman kyynelten tulvan. Samalla hän saa taas A-ha -elämyksen ja huomaa, että aika komea tuo poliisimies, vaikkakin poskiensa iho on kuin kraaterien peittämää. Mutta se tekee miehestä vain entistä komeamman, jollakin alkukantaisen karulla tavalla. Kuu-Maa, nainen miettii ja hymyilee sisäisesti.
Sillä hetkellä Morten Harket sipuleineen saa painua *****un ja nainen kuivaa viimeisetkin kyyneleet, ennenkuin meikit valuvat enempää ja silmien alle ilmestyvät pahannäköiset lohkoperunat.
Mies ojentaa hänelle uuden ja pehmeämmän liinan, jolla pyyhkiä kyyn eleet ja seuraamuksista sovitaankin jo eri tunnelmissa, sulassa yhteisymmärryksessä. Naisen keväisen pulppuava kujerrus ja flirtti täyttää ja valaisee huoneen. Onhan poliisikin vain ihminen. Ja mies.
Jonnumies onkin sitten immuunimpi tapaus. Nainen joutuu lupaamaan menevänsä mukamas lihanhallinta-terapiaan, koska hänellä on pako-oireita ja vakava pippeliriippuvuus. Etenkin hedelmällisyyspeliin. Ja kakkospokeriin.
