VIERASKOLUMNI Timo Kaunisto
***************************
Ei koskaan enää
ammattiministeriä
Säätytalolla on meneillään politiikan lukuset. Pastorina häärää tunnustelija Jyrki Katainen, mutta lukkarin tahtia polkee valtiovarainministeriön virkakoneisto. Takahuoneessa vietetään saavutettuja etuja varjelevien ammattiliittojen ja suurteollisuuden kevätjuhlaa.
Perinteisesti sanotaan, että hallituksen muodostamisessa ohjelmakysymykset ratkaisevat. Tällä kertaa tuon hokeman voi jo unohtaa. Kun joukkuetta kootaan äärestä laitaan, määräävät henkilökysymykset poikkeuksellisen paljon.
Erityisen paljon ne painavat tulevan maa- ja metsätalousministerin valinnassa. Näiden tulevaisuuselinkeinojen asiat koetaan tuossa köörissä niin vieraiksi, että ne eivät tahdo kelvata kenellekään. Eivät edes nimenmuutoksen jälkeen. Ruoka- ja biotalousministeriössä veivattaisiin yhä samaa toivekonserttia kuin aiemminkin.
Paavo Lipponen ratkaisi saman ropleeman 1995 teettämällä Kalevi Hemilällä lähes miljardin markan leikkaukset ja sitomalla hallitukseen ammattiministerin. Kalevi teki kuten toivottiin ja jotakin jäi alkuperäisestä EU-sopimuksestakin jäljelle 7 vuoden kaudella. Vastuutaan luikki raukkamaisesti karkuun kokoomus, joka oli vajaata vuotta aiemmin ollut pakettia sorvaamassa.
Tälle petokselle ei kevyitä multia anneta. Nytkin huokuu raskaiden ovien takaa parkua ammattiministerin avusta. Kokoomukselle sopisi, että kuuden poliittisen ministerin tukena olisi vähemmän poliittinen porvariammattilainen. Poliittinen käpykaarti ei vain nyt oikein passaa tämän vaalituloksen jälkeen. Se osoittaisi myös merkillistä maaseudun väheksymistä ja oman ammattitaidon kuohimista.
Kenestä siis uusi ministeri? Luonnollisimmin paikka olisi kokoomuksen, mutta kolmen miesministerin kiintiö alkaa olla täynnä (Katainen, Stubb, Häkämies). Jos yksi kolmikosta uhrataan, eduskuntaryhmästä tehtävä sopisi Arto Satoselle. Europarlamentaarikko Ville Itälä on keskittynyt viime vuodet kivittämään maatalousministeriön kepulaisia ikkunoita. Olisikin hyödyllistä nähdä, miten turkulaisen porvarin takalisto kestäisi merivettä tosipaikan tullen.
Jokerina esiin nousee tosikonkari Ilkka Kanerva, tuo suomalaisen nykypolitiikan Gustav Mauriz Armfelt. Kanerva on kansainvälisillä vesillä kuin kotonaan ja pärjäisi hyvän valtiosihteerin avulla. Sellainen tulisi Risto Artjoesta, ellei häntä sitten nostateta suoraan ministeriksi. Kanervaa himmentää se, että hän ei enää ole Turun Sanomien ja maakuntansa väkevän kokoomuksen ykkösnimi. Eduskunnan jo valmiiksi jättänyt Jari Koskinen olisi myös tehtävään oikein sopiva, jos malttaa pankkivirkansa Lontoossa heivata.
Naisvaihtoehtoa ei kokoomuksesta tähän pestiin taida löytyä. Jos paikka menisi RKP:lle, olisi agronomi Christina Gestrin vahvoilla. Järjestöaktiiveilla Mats Nylundilla ja Thomas Blomqvistilla ei vielä kokemus riitä. RKP saa ehkä vain yhden ministerin. Stefan Wallinille ala on vieras mutta hyvin hän otti kulttuurinkin haltuun. Lisäpisteitä tuli jääkiekkoliiton Kummolan (kok.) ojentamisesta leijonasikailun jälkeen.
Demareista haluja voisi olla Kari Rajamäellä. Puhekone selvisi hengissä Vanhasen ykkösen sisäministerin pestistä, mutta selviäisikö maaseutu Rajamäen kaudesta? Susanna Huovisella olisi ympäristöasioiden kautta nostetta, mutta häntä demarit eivät tähän uhraa.
Vihreiden Erkki Pulliainen olisi vihdoin voitu päästää näyttämään kykynsä, mutta hän sattui putoamaan, kuten realistinen osaaja Timo Juurikkalakin.
Holger Falck? Mikke Hornborg? Molemmilla on ammattitaidon lisäksi se etu, että käyvät joustavasti niin RKP:n kuin kokkarienkin poliittiseen pirtaan.
Mutta ei paikkaa kristillisille. Sieltä tavataan lyödä raamatulla päähän ja eikös isossa kirjassa sanota, että ”katsokaa taivaan lintuja – eivät ne kylvä eivätkä kynnä ja silti ovat onnellisia”.
*******************************
"Voiko vitutukseen kuolla?"