Yksi parhaista mielipidekirjoituksista jonka olen viime aikoina mistään lukenut, oli Maaseudun Tulevaisuuden mielipidepalstalla viime Perjantaina 25.3.
Koska monikaan sitä tuskin on lukenut, kopioin sen näköislehdestä tähän, se on todella hyvä kirjoitus, olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä, eliitti halveksii osaa kansasta, koska osalla kansalaisista on "väärät" mielipiteet, eliitti vaatii suvaitsevaisuutta, mutta on itse suvaitsematon "väärän" mielipiteen omaavia kohtaan.
Yhteiskuntamme kovenevat kasvot
Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulun professori Vilho Harle otti riskin ja kirjoitti Helsingin Sanomiin (16.3.), kuinka suomalainen eliitti ja “sivistyneistö” ivanauraa ja pilkkaa perussuomalaisia epäihmisinä ja vetää samalla itsensä viemäristä alas.
Professori Harlen mukaan tämä kuvaa aikamme suvaitsemattomuutta ja ”eliitin” omaa vihaa ja tapaa liittyä kansainväliseen liikkeeseen, jossa Lähi-idässä muutosta ei voi ohjata demokraattisia väyliä käyttäen, kuten meillä Suomessa on tapana.
Suomessa julkinen valta paljastaa Harlen mukaan kovat kasvonsa ja hakee tunneperäiseen, jäsentymättömään tyytymättömyyteen ja syrjäytymiseen sekä pahoinvointiin, yhteiskunnan eriarvoistumiseen, helpomman mahdollisen keinon demonisoimalla perussuomalaiset ehdokkaat, näiden ohjelman ja lopulta myös heitä äänestävät ihmiset.
Siinä käytetään Jörn Donnerin tapaisia ”sivistyneistön” edustajia kantamaan eliitin suvaitsemattomuuden puhdasta lippua ”älymystön” eturintamassa, pahaa vastaan. Demarit ovat vetäneet mukaan kaikki vanhat, koko kansan valitsemat presidenttinsäkin.
Kuitenkin vaalitulos sopeutuu aina uudistuvassa puoluerakenteessamme uuteen tilanteeseen. Jos Jumala antaa perussuomalaisille viran, hän antaa heille myös järjen siinä missä aiemmin demareille, kepulaisille ja kokoomuksen edustajille.
Demokratiaan mahtuu monta ääntä ja siihen kuuluu myös pahan olon purkaminen. Se ei vie meitä toki hunningolle vaan pikemminkin juuri se vahvistaa demokratiaamme.
Japanilainen teknologiamyönteisyys, jopa sen jumalointi, on lähellä suomalaista teknologiauskoamme ja insinöörikulttuuria. Suomi oli takavuosina joko Euroopan Japani tai Yhdysvaltain itäisin osavaltio.
Suomalainen arvomaailma muuttui omana valintanamme hyvin kapeaksi myös innovaatiopolitiikassamme. Sekin oli pelkästään tekninen ilmiö ja välineellinen hoidettava.
Mikä toteutuu katastrofina Japanissa, on osa heidän myös hallinnollista kulttuuriaan, jossa riskin otto on kuin kamikaze-lentäjän ”Jumalan tuuli”. Tuohon kulttuuriin kuuluu myös jäykän hierarkkiset rakenteet ja imitoivat ratkaisut, velkaantunut ja ikääntyvä yhteiskunta, jota ei pidä yliarvioida.
Pääjohtaja Jukka Laaksonen kritisoi ankarasti säteilyturvakeskuksesta (STUK) juuri japanilaista kaavamaisuutta, monimutkaista hierarkiaa, jossa muodolliset säännöt ja byrokratia ovat korvanneet joustavan järjen käytön ja osaamisen.
Toki samoja piirteitä löytyy myös suomalaisesta kulttuurista ja juuri tavassamme plagioida ja ihannoida niin japanilaista kuin Yhdysvalloista tai Saksasta hankkimiamme toimintakulttuureja.
Näissä etenkin luonnon alistaminen ja saaminen ihmisen rakentamalla teknologialla kuriin oli 1930-luvulta alkanut teollistuvan yhteiskuntamme sotien jälkeisiä psykologisia ja filosofisia perusoppejamme.
Globaalin ilmastomuutoksen oivaltaminen ja hyväksyminen tuli meille hyvin myöhään siinä missä ympäristöhallinnon järjestely yleensäkin. Sen yhteydessä pienet ja hajautetut mallit syrjäytyivät niin luonnonvarojen käytössä kuin kulutuksessa, energian hankinnassa ja materian kierrätyksessä.
Suomalainen eliitti keskittyi plagioivaan kulttuuriin ja pääkaupunkiseudulle, pois Impivaaraksi kokemastaan, pinta-alaltaan Japanista tai Euroopan metropolialueista oleellisesti poikkeavasta maastaan ja sen luonnonvarojen käytöstä ja hoidosta. Sen kritisointi on oikeutettua.
Tänään Aasian ja etenkin Japanin kulttuurin kipeät asiat koskevat suomalaiseen yhteiskunnan sieluun aivan toisin kuin luonnononnettomuudet muualla maailmassa.
Sen sijaan oman yhteiskuntamme kipupisteet ja kasvava eliitin viha ja suvaitsemattomuus sekä sen yhtymäkohdat globaaliin eurooppalaiseen kurimukseen osana Lähi-idän tapahtumia ovat jääneet vähemmälle pohdinnalle.
Onko kasvun pakko ja ydinvoiman riski se, mitä olemme valmiita maksamaan?
Maksammeko Faustin tapaan vallasta ja sen pakonomaisesta tavoittelusta vaaleissamme liian kovaa hintaa paholaiselle niin vanhoina puolueina kuin niiden ikääntyneinä suomalaisen eliitin edustajina, jää vaille uuden mediayhteiskunnan odottamaa vastausta?
Uudessa mediayhteiskunnassa tämän agendan rakentavat pääosin omat mediamme, eivät vanhat puolueemme. Sosiaalisten yhteisömedioittemme kohdalla kyse on jo innovaatiojournalismista ja demokratian uusien pelisääntöjen hakemisesta, ei niinkään mediakratiasta, kuten usein väitetään.
Matti Luostarinen
fil.tri, val.tri, prof.
