Menee kyllä vähän sivuun, mutta liittyy aiheeseen... Eli monesti on tullut mieleen, kun lukee nykyisistä riitävän valkuaispitoisen myllyvehnän tuottamisen ongelmista johtuen lannoituksen rajoittamisesta, että miten sitä "ennen vanhaan" eli ennen laajamittaista teollisten väkilannoitteiden on saatu pullaa ja vehnäleipää leivottua ollenkaan? Ovatko silloiset lajikkeet olleet valkuaispitoisempia vähäisemmälläkin typpilannoituksella vai onnistuuko leipominen tosiasiallisesti myös vähemmän valkuaista sisältävästä venhästä?
Ensinnäkin normaalit keskisadot on olleet vielä ennen sotiakin nykymittapuun mukaan alhaiset, kevätvehnällä n. 1000-2000kg/ha ja syysvehnä hiukan, n.15%, parempi.
Tuolloin on jo kyllä ollut teollisia väkilannoitteita käytettävissä, lihaluujauhoa, superfosfaattia, chilensalpietaria yms. jopa moniravinteista nitrofoskaa mikä kuitenkin on ollut suhteessa varsin kallista.
Itselläni ei ole kuitenkaan käsitystä kuinka yleistä lannoittaminen muilla kuin kotoisilla aineilla oli.
Ja onhan vehnää kyllä viljelty ja käytetty leivontaan jo paljon tuotakin aiemminkin.
Toinen juttu on se että silloin harjoitettiin oikeasti viljelykiertoa ja vehnä pyrittiin sijoittamaan kierrossa mahdollisimman edulliselle paikalla. Peltoon missä on "vanhaa voimaa".
Tuolloin on suositeltu esikasveiksi juurikasveja, perunaa, apilaa, hernettä..
Syysvehnä kai yleisemmin kylvettiin täyskesantoon ja kesantoonhan yleensä mullattiin lanta.
En kylläkään usko että nämä pelkästään selittävät eroa, voi olla että leivonnassa tosiaan tyydyttiin huonompaan laatun tai lajikkeet oli luonnostaan valkuais pitoisempia.
edit. osin tuli samaa mitä aurajokilaivuri jo ehti kirjoittaa...