Jalostus.... Jalostusta pitäisi suunnitella TILAN jalostustavoitteiden mukaisesti. Siis järkevien tavoitteiden.. Olen aina ihmetellyt sitä että jos:
1. ... maitotilan tavoitteisiin kuuluu mahdollisimman suuri rehuomavaraisuus (joka on todella fiksua)
niin miksi hitossa.... ->
2. jalostuksen pääsuunta on tuottaa tilalle lehmiä joiden MAITOINDEKSI on mahdollisimman suuri
Tästä on seurauksena lehmiä jotka "teoriassa" lypsävät paljon, mutta käytännössä tilan oma rehustus rajoittaa herunnan tasolle 40-45 litraa.
-> Huippulehmät ovat asetonitaudissa puolet TODELLA lyhyestä elämästään.
Kai kaikki jalostajat ovat jo huomanneet että maidontuotantokyvyn ja terveyden välillä on NEGATIIVINEN korrelaatio 
Totta.
Meillä on vain vähäisessä määrin panostettu "jalostamiseen". Enemmän karjasilmää hyödyntäen edelliset sukupolvet ovat valintoja tehneet. Karjamme tuottoisin eläin lypsi ensikkokautena 7000kg, nyt se täyttää 12 vuotta ja parhaana vuonna 15100kg EKM. Keskimäärin yli 10t vuosituotoksella. Yksi ainut eläin on tuottanut saman kuin ties kuinka monta indeksiensikkoa, jotka toisen poikimisen jälkeen lähtivät korkealaitaiseen - jos ehtivät, ettei tarvinnut lopettaa.
Lehmä ei ole valmis ensikkona. Ei se ole sitä vielä toisenkaan poikimisen jälkeen. Runko syvenee, jalat kehittyvät, sisäelimet kehittyvät, utare kasvattaa tilavuuttaan lypsykapasiteettia varten. Ja kaikki ominaisuudet täytyisi kehittyä jokseenkin tasapainossa. Esimerkiksi liian tiukka keskiside ei todennäköisesti kestä muuten suhteessa laajaksi kehittyvää utaretta, vaan itse utareenkin on kehityttävä tasapainoisesti.
Tasapainoisesta jalostuksesta voi vain haaveilla, jos luetaan pelkkää NTM:ää ja katsotaan ENSIKKOarvosteluja. Jos lehmä on tavoitteena syvärunkoinen, lypsytyyppinen, raamikas "ideaalilehmä", jolla on suuri karkearehun syöntikyky, ei se sitä ole kuitenkaan ensikkona. Sellaiseksi kehitytään. Paljon näkee nykyään ensikkoja, joilla on aikuisen lehmän rakenne. On siinä ainakin jalat kovilla, vaikka olisikin kevytluustoinen.
usein kuulee kiihkoisastikin puhuttavan, että ensikon on tuotettava runsaasti maitoa, jotta se pian kuittaisi kasvatuskulunsa. Täytyyhän ensikonkin tuottaa, mutta sen olisi selvittävä myös myöhemmistä poikimisista. On totta, että huonosti ensikkona lypsävän on hankalampi tavoittaa elinikäistuotoksessa muita, jos ei myöhemmin lähde herumaan kunnolla. Tämä on riski, mutta usein se on kannattavampaa ottaa kuin uusata ensikoita toisensa perään.
Ensikkolehmä saa todellakin näyttää neidiltä. Jos parituksissa käytetään ääripään indeksiarvoja omaavia sonneja (runko, lantio, myös maito) vaikkapa 3 sukupolvea peräkkäin, voi ajatella että ollaan jo kaukana tasapainoisesta jalostuksesta. Lehmä on prosessi, jonka pitää saada kehittyä. Tässä tulee esiin jalostus valintana, että mitä eläimiä jätetään "kypsymään" tuleviksi kantaemiksi. Kaikkia kun ei kuitenkaan voi jättää jälkeläisiä tuottamaan.
