Ei tollasta saa ehdottaa. SS on ainakin jo kaksi kertaa torpannut tämän ajatuksen, että tuki olisi sidottu tuotantoon. Mä en edelleenkään oikein ymmärrä miksi se ei voisi toimia, mutta en jaksa enää jankata asiasta.
No tuo on helppo perustella. Se on valtiolle ja veronmaksajille kallis systeemi, koska tuotanto lisääntyy voimakkaimmin sinä mallissa, ja vaatii samalla ehdottoman valvotun ja suljetun maataloustuotteiden rajanylityksen. Tällöin nimittäin parasta bisnestä olisi tuottaa laivalasti maailmanmarkkinahintaista viljaa ja kaupata se korkeahintajärjestelmän viljaliikkeisiin. Jopa Norjassa on ongelmia maataloustuotannon kanssa, vaikka öljytulot mahdollistavat rahan kylvämisen vientitukiin. Ylijäämät on vietävä maailmanmarkkinahintaan ulos, tämä siis vaatii vientitukia. Tuotantoa jos ei kiintiöidä vahvasti, ei sitä pystytä hallitsemaan. tämä johtaa omituisiin rajoituksiin ja oikeastaan jopa korruptioon, esimerkiksi eläinyksiköiden perustamisessa lupakilpailu on veristä, ja joidenkin erittäin paljon tuettujen erikoiskasvien viljelyssä kiintiöt vetäytyvät ns. sisäpiiriin. Tuotantoa jos ei säännöstellä, joku keulii tuotantoaan hurjasti lisäämällä, muiden edestä, ja noukkii suurtulot. Koska menekki on aina varma, hyvällä hinnalla. Mm. raivauskiellon pitää olla ehdoton tuotantotukimallissa.
Been there, done that.
-SS-
Vaikka olisikin tosiaan pikaisesti katsottuna mieluisampaa, että tuet sidottaisiin tuotantoon, tai tietysti, ettei tukia tarvittaisi lainkaan, niin samalla perusteella, kuin SS, "been there" olen kuitenkin sitä mieltä, että nykymalli on parempi. Silloinkin rajoitettiin kaikenlaista. Pakkokesantoa, pellonraivauskieltoa ja oli siellä muitakin rajoitteita. Rakennekehitystä oli pakko jarruttaa, ettei vientituki nousisi liian korkeaksi veronmaksajien kustantaa, kun yhä suurempaa ylituotantoa olisi kuitenkin pakko viedä ulos. Luulen, että vanha tukijärjestälmä olikin jo tuolloin ollut tiensä päässä ilman EU liittymistäkin. -80- luvulla ennen pankkikriisejä sanoinkin ihan ääneen jollekin, että maataloudella meni liian hyvin, jotta se mitenkään olisi voinut jatkua enää kauan.
Onhan nykymallissakin paljon rajoitteita, mutta myös kannusteita rakennekehitykseen. Nykymallissa minun mielestäni yhteikunta tavallaan ostaa ympäristöpalveluja, luonnonhoitoa ja eläinten hyvinvointia vielä maksaa niistä kohtalaisen hyvin. Tuotantoa saa ja voi kehittää maailmanmarkkinahintaan miltei niin paljon, kun sielu sietää. Se että maailmanmarkkinahinnat ovat huonoja, toki rajoittaa kehitystä. Eivät niinkään tuet. Toki tukia valuu vääriin kohteisiin, kuten vuokrahintoihin , koneisiin ja tuotantopanoksiin, mutta aukotonta systeemiä ei ole olemassakaan. Ja toki viljelijä voi vaikuttaa tukien väärään kohdentumiseen, eli olla vuokraamatta liian korkeaan hintaan, tai ostamalla edullisempia panoksia tai jopa ajella vielä pari vuotta vanhemmalla kalustolla.
Siis tosiasia on että Suomen tuotantoon ja suljettuihin rajoihin perustuva tukijärjestelmä oli tiensä päässä. Se oli niin kallis veronmaksajille ja piti ruoan hinnan korkealla ja suosi pieniä yksiköitä hevon kuusessa tarjoamalla siellä saman elintason kuin tehdastyöläisillä. Punamullan aikaansaama maataloustulolaki näes...
Mutta voidaan sanoa että EU pelasti Suomen maatalouden, ilman sitä maksajien eli veronmaksajien pinna olisi loppunut. Mutta kun saatiin tuet EUn maksettaviksi niin se oli hyväksyttävää. Valitettavasti kaikki eivät ole vielä tajunneet että 60% maataloustuista maksetaan edelleen suoraan omilta veronmaksajilta kerätyistä rahoista ja EU maksaa vain 40%. Jos se olisi yleisemmässä tiedossa eli siitä tiedotettaisiin aktiivisemmin niin kielteinen asenne näihin kriisitukiin olisi todennäköisesti vielä jyrkempi ja laajemmalle levinnyt.
Kansallinen tukijärjestelmä ei tietenkään ollut kallis veronmaksajille, se oli paljonkin halvempi kuin tämä nykyinen. Pinta-alalisistä ei paljoa taakkaa veronmaksajille kertynyt. Vientituki oli ajoittain toki merkittävä menoerä. Toisaalta kansallisen politiikan aikana viljelijöiltäkin saatiin enemmän verotuloja kuin nykyiset 0,6 mrd. Rajasuoja ja maataloustulolaki pitivät tuottajahintatason korkealla verrattuna EY-alueeseen, jossa oli toteutettu CAP-reformi 1980-luvulla ja sen myötä siirrytty alempiin tuottajahintoihin ja niitä kompensoiviin suoriin tukiin. Kuluttajat hyötyivät, veronmaksajat kärsivät.
Tähän järjestelmään Suomikin sitten liittyi, mutta neuvottelutulos ei ollut ihan odotusten mukainen. CAP-tuen määrän perusteena olevien viitesatojen vertailuvuodet olivat meille harvinaisen epäedulliset eikä koko Suomea onnistuttu saamaan epäsuotuisien alueiden tukien piiriin. Näin ollen aika paljon jäi kansallisesti maksettavien tukien varaan. Onko se sitten kuinka yleisessä tai harvinaisessa tiedossa, niin vaikea sanoa. Ainakin se kerrottiin kaikille silloin, kun Suomen EY-/EU-jäsenyydestä päätettiin - ja kansanäänestäjien enemmisö tätä halusi. Viljelijöiden enemmistö ei.
Kansallinen maatalouspolitiikka olisi epäilemättä muuttunut, vaikka olisimme jääneet Unionin ulkopuolelle. Suomessahan oli jo alennettu rajasuojaa asteittan ja suurin osa vientivastuista siirretty viljelijöiden itsensä maksettavaksi. Velvoitekesannointi ja lannoitevero oli otettu käyttöön ylituotannon karsimiseksi. Maataloustulolakia ei ollut säädetty pysyväksi, vaan sitä muutettiin lähes joka hallituksen aikana ja joskus kahteen kertaan. Viimeisinä vuosina sen kyky kompensoida muun yhteiskunnan tulojen nousun etumatkaa oli jo hyvin kyseenalainen. Kuilu kasvoi, vaikka pienimmästä päästä tiloja lopetti vielä nopeampaan tahtiin kuin nykyisin.
EU-jäsenyys on ollut maataloudelle hyväksi, koska se on tuonut edes vähän jatkuvuutta ja vakautta maatalouspolitiikkaan ja vähentänyt maatalouden aiheuttama tuskaa kaupunkilaisten herkissä sieluissa. Se on uhriuttanut tuottajaväestön, joka on saanut osakseen paljon suurempaa sympatiaa kuin jäsenyyttä edeltävinä aikoina, jolloin puheet talonpoikien tappamisesta olivat ihan poliittisesti korrektia kielenkäyttöä eikä mitään vihapuhetta.
Ruusuistahan tämä elo ei edelleenkään ole. Tuottajahintataso on jäänyt paljon alle sen, mihin kannattavuuslaskelmat alun perin perustuivat. Luultiin, että Suomen hintaso olisi merirahdin verran yli Keski-Euroopan, mutta se onkin saman verran alle. Jäsenyysneuvotteluissa soviddua kansallista tukitasoa ei otettu edes sopimuksen neuvotelleen Ahon hallituksen aikana täysmääräisesti käyttöön ja Lipposen ykkönen teki siihenkin merkittävän tason alennuksen. Siitä eteen päin on jokainen hallitus vuorollaan nipistänyt aina jotain samalla, kun tuen edellytyksenä olevia, kustannuksia aiheuttavia toimenpiteitä on lisätty. Leikkaamattomienkin tukien ostovoima olisi inflaation takia pudonnut jo neljänneksen jäsenyyden alkuvuosista! Tätä taustaa vasten tuntuu viljelijäväestöstä aika kornilta seurata yleistä talouskeskustelua, jossa pidetään kestämättömänä leikkauksena jo sitä, että tulot eivät kasva niin paljon kuin asianomainen taho olisi halunnut.
