Tämähän ei ole ensimmäinen kerta, kun ylivelkaantuneita pelastetaan. En ole varma, onko toinenkaan.
Siitä sen vijaan olen varma, että vuonna 1994 räätälöitiin velkaantuneille tiloille (velkaa yli 280 000 mk) sopeutumisvähennys, jossa elinkeinotoimintaan otetusta velasta sai koron lisäksi tehdä maksimissaan 50 %:n vähennyksen myös velanpääomasta. Jos kuitenkin varallisuutta oli yli miljoona markkaa, yli miljoonan menevä osuus vähennettiin vähennyksestä.
Tila, jolla oli velkaa vaikka 300 000 mk, mutta omaisuutta 1 500 000 mk, ei saanut lainkaan vähennystä, mutta tila, jolla nuo luvut olivat toisin päin, sai tehdä 750 000 euron vähennyksen, jos oli jotain, mistä vähentää. Käytännössä siis ylivelkaantuneita palkittiin, varovasti eläneitä ei. Harmitti varmaan, jos oli vuonna 1993 päättänyt lykätä kuivuri-investointi tulevaisuuteen.
Ymmärrän tämän sopeutumisvähennyksen idean. Investoinnit on tehty korkeampien hintojen vallitessa ja yhdessä yössä tuottajahinnat romahtavat ja tulot pienenevät. Investointi, joka olisi ollut järkevä vielä vuoden 1991 näkökulmasta, ei sitä enää kolme - neljä vuotta myöhemmin sitä ollut.
Itse olen ajatellut näitä investointeja niin, että niiden olisi oltava taloudellisesti perusteltuja ja kannattavuuden arvioinnissa on aina lähdettävä siitä, että se heikkenee. Jos ei sillä matematiikalla kannata traktoria uusia, niin ajetaan vanhalla. Sitten, kun ihmettelee, miten paljon enemmän jotkut toiset pääomittavat saman kokoisia hehtaareita, niin sitä yrittää ajatella, että kyllä noille vielä tulee narun pää näkyviin... Vaan eipä tule. Näköjään vähintään kerran sukupolvessa riskit tasataan, mutta niillä hankittua omaisuutta ei. Eihän tuo velkaveljien elvyyttäminen välittömästi minulta pois ole, mutta silti heikkona hetkenä mieleen hiipii kysymys siitä, milloin ne palkitaan, jotka ovat pitäneet jalat pohjassa ja sieraimet pinnan yläpuolella. Antaisivat edes kunniakirjan.
