Oli vapauttavaa löytää tällainen kanava. Rakastuin maajussiin joitakin vuosia sitten, hän oli ollut pitkään yksin.. enkä oikein enää ihmettele miksi. Itselläni ei hälytyskellot soineet, vaikka tiesin alusta asti hänen asuvan kolmisin vanhempiensa kanssa, toki talonsa eri puolilla.

Muutimme yhteen, tietenkin hänen työnsä vuoksi hänen tilalleen, reilu vuosi sitten. Sukupolvenvaihdos on tehty 10 vuotta sitten ja hänen vanhemmillaan on oma asunto ostettuna muualta. Siksi luotinkin heidän siirtyvän talosta pois kun poikansa saa puolison ja perheen.

Kävi kuitenkin niin, että he eivät pyynnöistämme huolimatta pysty olla poissa tilalta ja talon "omasta päädystään". Tekevät tilan töitä, vaikka apua ei aina tarvittaisikaan. Posti tulee tänne, ja poikkeustilanteessa lähtevät omaan asuntoonsa (kun haluavat omaa rauhaa?). Nätisti on sanottu, että tulisivat vain pyydettäessä, ja silloinkin vain jos itse pääsevät.

Tilanne on kärjistynyt, ja mietin jo luovuttamista. Ei, en voi valittaa enkä väittää, että puuttuisivat meidän henkilökohtaiseen elämäämme tai mitenkään kyttäisivät tai olisivat uteliaita. Mutta haluaisimme, että tämä yhteinen kotimme olisi "meidän aluetta". Että tulisivat tosiaan auttamaan, jos pyydetään, ja silloinkin vain jos se heille sopii...

Taustaa sen verran, että itse olen aivan eri alalla töissä, siis tilan ulkopuolella. Tila on suuri, kuten nykyään on pakko olla, lihakarjaa + viljelykset. Olemme 3-kymppisiä, miehen vanhemmat 7-kymppisiä. Ja myönnän, että en ole tilan töissä paljon auttanut, tunnen itseni niissäkin 3. tai 4. pyöräksi. Kun mies palkkasi kesäksi itselleen työntekijän, vanhemmat eivät tehneet olleet paikalla yhtään sen vähempää, ja työntekijäkin koki sen hieman hankalaksi (erilaisia ohjeita vanhalta isännältä kuin nuorelta, ja kerran vanha isäntä alkoi jopa patistaa työntekijää kesken päivän lähtemään kotiin, että hän itse hoitaisi hommat, joita mieheni oli työntekijälleen antanut siksi päiväksi).

Eli myönnän heidän olevan osittain oikeassa siinä, etten ymmärrä tätä elämää. Mutta vain osittain.. ymmärrän, ettei täällä työt lopu, ja moni asia olisi jäänyt tekemättä, ellei vanha isäntä olisi sitä tehnyt. Ei kuitenkaan mikään elintärkeä juttu? Haluaisin osallistua, olla vastuussa, löytää miehen kanssa yhteistyön, vaikka se olisi sitten raskastakin. Olen vain niin pihalla näistä hommista, koska minulla ei ole tilaa niihin osallistua. Tosin ei minulla aikaakaan ole liikaa, oma työ ja hommat tietenkin vie omansa, mutta halua on ja sitkeyttä vaihtaa "vapaa-aikaa" miehen avuksi.

Haluaisin teiltä muilta oikeasti maatilaelämää ymmärtäviltä siis kuulla, olenko ihan naiivi kun kuvittelen, että maallakin voi vaatia niin täydellistä "yksityisyyttä", että vanhapari ei saisi asua täällä? Paperilla heillä on asumisoikeus (kuulin vasta heiltä kun asian vihdoin sain uudelleen puheeksi), mutta se on siinä mielessä toissijaista nyt, siihen en tarvitse kommentteja, että jos he ilmoittavat sitä käyttävänsä, en vastusta. Sitten joko sopeudun tai lähden itse, se on tulevaisuuden asia. Riitelemään en halua alkaa.

 Vuokraa asunto sieltä jostain kirkonkylästä ja muutat sinne ja muistat lähteä joka ilta ajoissa miehes iluota pois sinne asuntoosi. Älä eroa, mutta tee homma selväksi ja yksinkertaiseksi, mistä kenkä puristaa, Sillä muutaman vuoden päästä saatat olla joku katkeroitunut omaishoitaja, kunhan joku alzhaimeri iskee niihin vanhuksiin.

Mikä teidän tilalta puuttuu? Pomo. Miehesi on tilan pomo. Pitäisi olla selkärankaa sanomaan niille paapalle ja mummolle, kuka johtaa tilaa, mitä he tekevät tai ovat tekemättä. Sano ukollesi suoraan mistä mättää. Jos ei ukko pysty, niin heikolta näyttää. Asioista suoraan reklamoiminen on parempi tapa (jopa palkkatyössä, kokemusta), kuin se että hautoo vaan asoita sisällään. Loppujen lopuksi tuo syö ekaksi teidän parisuhteen, siinä lopussa on vaarassa mennä jo muukin. Eikö näillä paapalla ja mummulla ole muuta elämää, harrastuksia, tuttuja yms.?

Olet siinä oikeassa että vastuuta tilaan ei voi kantaa ellei sitä voi ensin oppia ja oppimiseen pitää olla  tilaisuus.  Tämä pitää jotenkin tehdä selväksi miehelle ellei se ole vielä valjennut  ja sen jälkeen isovanhemmille.
 
Kenenkään elämään ei muutoin voi näin sivusta antaa kovin paljon  neuvoja ,mutta sinun suhtautuminen asioihin vaikuttaa olevan ihan järkevällä pohjalla , eikä vanhojenkaan suhtautuminen vaikuta kirjoituksen perusteella kovin ongelmalliselta muutoin kuin  että vanha pari eivät osaa tai kykene luopumaan lopullisesti elämäntyöstään.   

Vastaavanlainen tapaus oli täälläpäin.

Homma hoitui, kun emäntä muutti tilalta pois ja ilmoitti, että takaisin ei tule ennen kuin vanhukset ovat häipyneet.

Kiitos nopeista vastauksistanne.

Olen yleensä todella avoin ihminen, ja parisuhteessa varsinkin. Tilanne on siis ollut keskusteluissa miehen kanssa aika ajoin. Erityisesti ennen muuttoa, johan sekin oli hankalaa, kun odotuksena oli "vanhusten" lähtö, joka siirtyi ja siirtyi ja tapahtuikin vain "muutto" talon pienempään päähän, me saimme tuon isomman. Jossa toki oli raivaamista kun tavarat jätettiin niille sijoilleen. Täällä ei ole sellaista avoimen keskustelun kulttuuria, enkä ole pystynyt sitä muuttamaan, joten avoimuuteni päättyy kun "vanhusten" kanssa ollaan.. en pysty olla niin suorapuheinen kuin muutoin ihmissuhteissani ja työssäni ym.

Mietin jo ennen muuttoa, että muuttaisi vuokralle lähistölle ja katselisi tilannetta. Ongelmana vain on se, että minulla on ennestään kaksi kouluikäistä lasta. Tällä kylällä on koulu, mutta ei vuokra-asuntoja. Omaan taloon en halua sijoittaa, koska olisi hankala myydä eteenpäin täällä. Ja tuloni haluan sijoittaa tähän, remonttia on tehty ja suunnitelmissa. Mietin myös, jos ostaisin talosta puolet, mutta se ei tule enää kysymykseen kun kuulin heillä olevan elinikäinen asumisoikeus.

Sen mieheni on kertonut jo alussa, että haluaa hoitaa vanhempansa itse, jos elävät niin pitkään, että ovat tarpeen avussa. Ja siihen olen valmis, että palaavat "meille" ja yhdessä huolehdimme heistä, kun eivät ilman apua pärjää. Mutta sitä ennen pitäisi saada viettää vuosia perheenä.. ja vanhempien viettää eläkepäiviään toisessa osoitteessa. Ja ei, heillä ei ole juurikaan harrastuksia. Ovat antaneet kaikkensa tilalle, ymmärrän sen. Mutta en voi heille elämän sisällöksi muuttua.

Kyllä pidän mahdollisena sitä, että palaisin sinne mistä muutin, lapset saisivat palata vanhojen kavereidensa pariin. Erota en halua, rakastan tätä miestä todella ja hän minua. Mutta jos lähtisin, en haluaisi kolmatta kertaa lapsia repiä toiseen osoitteeseen.

Puhuin aiemmin tilanteen kärjistymisestä. Huusin mieheni äidille, kun olen niin tuskastunut. Täällä asuessa olen siis välillä puhunut miehelle, välillä ollut vihainen, painostanut muuttamaan asiaa, hän on yrittänyt, vanhemmat eivät ottaneet kuuleviin korviinsa ("ethän sinä pärjää yksin, mitä sitten kun tulee peltotyöt, mitä sitten kun tulee poikimisia, olet niin kovilla"). Sitten olen taas sopeutunut, mutta nyt se ei enää onnistu, enkä halua tätä rinkiä meidän suhteeseen. Että itse sopeudun joksikin aikaa, sitten alkaa kerääntyä kiukku ja purkautuu mieheen. Itsekin olen nätisti puhunut kuukausi sitten miehen äidille. Hänen kommentti oli, että "katsotaan...." Noiden suluissa olevien ikuisten kommenttien lisäksi.

Pyysin jo anteeksi kun huusin, ei hän sitä ansainnut tästä tilanteesta huolimatta. Lähipiirin mielestä minä ja mies ollaan liian kilttejä... mutta ei nuo "vanhukset" ole ilkeitä, en usko että tahallaan tekevät tämän meille.

Vanhukset ovat vain itsekkäitä ja ajavat vain omaa etuaan viimeiseen asti. He ovat omalla mukavuusalueella ja muutto on menoa kohti tuntematonta.  Sinä olet kiva ja joustava, mutta kun jätät sen joustavuuden pois, niin huomaat että että v*ttumaisuutta löytyy yllinkyllin niiltä appivanhemmilta. Ja kaikki paha on sinusta lähtöisin. Tilanne kyllä purkautuu joskus tulevaisuudessa, mutta sinä saatat olla silloin jo melkein 70. vuotias. Se on pitkä aika olla ... mikä sitten haluatkaan elämässäsi olla ja miten elää. Mitä enemmän annat aikaa päätöksen tekoon, niin sen vaikeammaksi se muuttuu.

Kiitos nopeista vastauksistanne.

Olen yleensä todella avoin ihminen, ja parisuhteessa varsinkin. Tilanne on siis ollut keskusteluissa miehen kanssa aika ajoin. Erityisesti ennen muuttoa, johan sekin oli hankalaa, kun odotuksena oli "vanhusten" lähtö, joka siirtyi ja siirtyi ja tapahtuikin vain "muutto" talon pienempään päähän, me saimme tuon isomman. Jossa toki oli raivaamista kun tavarat jätettiin niille sijoilleen. Täällä ei ole sellaista avoimen keskustelun kulttuuria, enkä ole pystynyt sitä muuttamaan, joten avoimuuteni päättyy kun "vanhusten" kanssa ollaan.. en pysty olla niin suorapuheinen kuin muutoin ihmissuhteissani ja työssäni ym.

Mietin jo ennen muuttoa, että muuttaisi vuokralle lähistölle ja katselisi tilannetta. Ongelmana vain on se, että minulla on ennestään kaksi kouluikäistä lasta. Tällä kylällä on koulu, mutta ei vuokra-asuntoja. Omaan taloon en halua sijoittaa, koska olisi hankala myydä eteenpäin täällä. Ja tuloni haluan sijoittaa tähän, remonttia on tehty ja suunnitelmissa. Mietin myös, jos ostaisin talosta puolet, mutta se ei tule enää kysymykseen kun kuulin heillä olevan elinikäinen asumisoikeus.

Sen mieheni on kertonut jo alussa, että haluaa hoitaa vanhempansa itse, jos elävät niin pitkään, että ovat tarpeen avussa. Ja siihen olen valmis, että palaavat "meille" ja yhdessä huolehdimme heistä, kun eivät ilman apua pärjää. Mutta sitä ennen pitäisi saada viettää vuosia perheenä.. ja vanhempien viettää eläkepäiviään toisessa osoitteessa. Ja ei, heillä ei ole juurikaan harrastuksia. Ovat antaneet kaikkensa tilalle, ymmärrän sen. Mutta en voi heille elämän sisällöksi muuttua.

Kyllä pidän mahdollisena sitä, että palaisin sinne mistä muutin, lapset saisivat palata vanhojen kavereidensa pariin. Erota en halua, rakastan tätä miestä todella ja hän minua. Mutta jos lähtisin, en haluaisi kolmatta kertaa lapsia repiä toiseen osoitteeseen.

Puhuin aiemmin tilanteen kärjistymisestä. Huusin mieheni äidille, kun olen niin tuskastunut. Täällä asuessa olen siis välillä puhunut miehelle, välillä ollut vihainen, painostanut muuttamaan asiaa, hän on yrittänyt, vanhemmat eivät ottaneet kuuleviin korviinsa ("ethän sinä pärjää yksin, mitä sitten kun tulee peltotyöt, mitä sitten kun tulee poikimisia, olet niin kovilla"). Sitten olen taas sopeutunut, mutta nyt se ei enää onnistu, enkä halua tätä rinkiä meidän suhteeseen. Että itse sopeudun joksikin aikaa, sitten alkaa kerääntyä kiukku ja purkautuu mieheen. Itsekin olen nätisti puhunut kuukausi sitten miehen äidille. Hänen kommentti oli, että "katsotaan...." Noiden suluissa olevien ikuisten kommenttien lisäksi.

Pyysin jo anteeksi kun huusin, ei hän sitä ansainnut tästä tilanteesta huolimatta. Lähipiirin mielestä minä ja mies ollaan liian kilttejä... mutta ei nuo "vanhukset" ole ilkeitä, en usko että tahallaan tekevät tämän meille.

Ajatuksena vanhusten hoitaminen on kaunis, mutta? Riittääkö resurssit varsinkaan silloin. Ei, oma jaksaminen on mennyttä. Ostakaa vaikka joku valmis pakettimatka noille vanhuksille, jotta saatte edes sen ajan olla rauhassa. Edes vähän puntaroida tilannetta, ja näyttää ainakin parin viikon jakso, että tila pyörii edelleen ilman heitäkin. Noista asioista kunnon neuvottelu siten, että kaikki paikalla. Hyvässä hengessä. Ja lopuksi sinä sanot vaihtoehdot: lähdet tai jäät....

Vastaavanlainen tapaus oli täälläpäin.

Homma hoitui, kun emäntä muutti tilalta pois ja ilmoitti, että takaisin ei tule ennen kuin vanhukset ovat häipyneet.

veeti joutunu lähteen

Voi kai sen syytinkin (eli sen asumisoikeuden) ostaa pois, kalliiksi se kyllä saattaa tulla, mutta toisaalta saattaa (aika varmastikkin) pelastaa parisuhteen.
Välit vanhempiin saattaa mennä mutta niistä nyt ei tartte muutenkaan välittää.

On muuten rassaava tilanne tommonen. Kyllähän niistä vanhuksista apuakin saattaa olla mutta silti. Meillä olikanssa tommonen asumisoikeus hässäkkä. Mutta maantie kutsu ennen määräajan päättymistä.

Nuoren isännän pitäisi tuo asia hoitaa,miniä kokelaan avulla asian hoitaminen vain ärsyttää vanhuksia.
Vanhuksia tietysti huolettaa taas toisaalta tuo kun miniä on muualla töissä niin katsovat että apu on mitä välttämättömin.
Mitä tulee vanhusten hoidosta sitten kun heidän kunto heikkenee ,niin siinäpä työn sarkaa yllin kyllin.En kyllä sitoutuisi tuollaiseen ,mutta jos papereissa on niin se on pakko.Herää kysymys on tuo ehto enään kohtuullinen ja mielekäs edes vanhuksille.

Nimimerkki: 21 vuotta asumisruoka syyntingistä kokemusta !

joskus miettinä että onko tuo syytinki kuin joku tuomio jostain rikoksesta?   ettei vain olis se elinkautinen siitä että oli tarpeeks tyhmä olla lähtemämättä pois kotoa aikanaan.

Aikoinaan minä menin miniäksi ja anoppi teki  kyllä asiansa selväksi, etten ollut kyllin hyvä enkä osaava hänen kullanmurulleen. Kolme vuota sitä napitusta kestin ja sitten tilanteeseen puuttui isännän veli. Tuli sivusta tilannetta selvittämään ja sai vanhuksetkin suostumaan syytingin muuttamiseen rahaksi.
Halvaksi ei tullut, mutta jäi jonkinlainen rauha. Eivät tulleet enään tilalle töihin, eikä lapsen vahdiksikaan tarvinnut kysellä, mutta tulipahan nuo hoidettua.
Tuo on varmasti vanhuksille kova paikka, että teillä ei ole yhteisiä lapsia. Tila halutaan aina siirtää seuraavalla sukupolvelle ja sille verisukulaiselle.
Jos kerran miehesi ei saa vanhemmilleen puhuttua, niin olisiko teillä siinä jotain läheistä, joka näkisi  tilanteenne ja pystyisi toimimaan välittäjänä. Ei menisi aivan haukkumiseksi, vaan voisi sille sivusta tulleelle paremmin tuntojaan selvitellä. Tämä toimi meillä.
Parin vuoden päästä oli sopu ja rauha palanneet. Vanhuksetkin saivat rauhassa elää jonkun aikaa ilman talon huolia ja murheita.

Ex-muija osti tilan isovanhemmiltaan, jotka muuttivat Espanjaan. Välissä oleva sukupolvi ei tiennyt viljelemisestä mitään.

Joten neuvoja tai apuja ei tullut ollenkaan. (Sivutoiminen viljatila (olimme molemmat muualla duunissa) reilut 100 ha.)