Paavo asuu Saarijärven hallanaroilla mailla vaimonsa ja lastensa kanssa. Siellä hän viljelee peltoaan luottaen Jumalaan. Keväällä kuitenkin tulva vie puolet oraista, kesällä raekuuro kaataa toisen puolen maahan, ja syksyllä halla vie lopunkin sadon. Paavon vaimo on menettää toivonsa koettelemusten vuoksi:
Tarttui tukkahansa Paavon vaimo,Sanoi: ”Paavo-parka, poloseni!Ota sauva, hylkäs meidät Herra;Kolkko miero, nälkä kauheampi”.
Sen sijaan Paavo itse pysyy vakaana ja järkkymättömänä rohkaisten vaimoaan:
”Vaikka kokee, eipä hylkää Herra.Pane leipään puoli petäjätä,Minä laitan ojat leveämmät,Mutta tulon toivon taivahasta”.
Perhe selviytyy leipomalla leivän puoliksi petäjänkuoresta, siis tekemällä pettua. Paavo kaivaa suuremmat ojat ja myy lampaat siemenviljaa saadakseen. Ojien ansiosta kevättulva ei vahingoita oraita. Sen sijaan kesän raekuuro kaataa oraat ja syksyn halla vie taas loputkin.
Paavon vaimo on vaipua taas epätoivoon, mutta jälleen mies rohkaisee häntä:
”Vaikka kokee, eipä hylkää Herra.Pane kaksin verroin petäjätä,Kaksin kerroin laitan lannan maalle.Mutta tulon toivon taivahasta”.
Paavo levittää pellolle enemmän lantaa ja myy karjan saadakseen siemenviljaa. Tällä kertaa luonnonilmiöt eivät vahingoita satoa lainkaan. Vaimo riemuitsee ajatellessaan selvän leivän ajan koittaneen. Paavo kuitenkin muistuttaa solidaarisuudesta vähemmän onnekkaita kohtaan:
”Vaimo, vaimo! sit’ ei kuri kaada,Jok’ ei hylkää toista hädässänsä.Pane leipään puoli petäjätä,Veihän vilu tou’on naapurimme”.
