Metsäomaisuus siirtyy pikkuhiljaa omistajille, joilla ei ole halua, ymmärrystä tai tarvetta hoitaa metsäänsä talousmetsän periaatteiden mukaisesti tai muutenkaan. Meillä on jo perintömetsien omistajia, jotka eivät ole koskaan käyneet mesäpalstallaan tai koko kunnassa, jossa palsta sijaitsee. Kaikki eivä tiedä, missä kunnassa palsta sijaitsee.
Hyvätuloiselle kaupunkilaiselle, jolle metsä on oravan koti ja jolle Bali on tutumpi matkakohde kuin Kajaani, ei juuri tule mieleen lähteä harvennushakkuille.
Asiassa on kuitenkin myös hyvät puolensa - tai olisi, jos vallitseva tilanne otettaisiin huomioon myös poliittisessa päätöksenteossa. Nimittäin nämä metsät ovat faktisesti suojelualueita, joista ei tarvitse riidellä eikä maksaa. Ei tarvitse maksella kertaluontoisia eikä määräaikaisia korvauksia. Tosiasiassa luonnontilaisten metsien määrä onkin näiden urbaanimetsänomistajien ansiosta koko ajan kasvussa, mutta se ei vain näy missään tilastoissa. Laskettaessa suojelualoja ei oteta huomioon tahatonta suojelua lainkaan. Mikä ei ole kirjoissa ja kansissa, sitä ei ole olemassakaan.
Poliitikkojen toiminnassa on paljon ristiriitaista ja yksi asia liittyy juuri tähän aiheeseen. Kun samaa aikaan puhutaan lisäsuojelun tarpeesta, mietitään erilaisia raippaveroja passiivisia metsänomistajia kohtaan. Vihreillekin kelpaa mesän kiinteisövero, vaikka Demarit perustelevat sen tarvetta sillä, että se pakottaisi myymään puuta. Joidenkin mielestä lehmää voidaan ilmeisesti sekä lypsää että syödä saman aikaisesti.
Omaankin silmääni hoitamattomat ryteiköt sattuvat, varsinkin kun maassa on samaan aikaan työttömyyttä ja kivihiilen tuonti on saattanut kauppataseen negatiiviseksi. Pakkoihin en kuitenkaan usko, joten se on hyväksyttävä, että toiset antavat autonsa ruostua, talonsa luhistua ja metsänsä ränsistyä. Viimeksi mainittu vain pitäisi edes jonkinlaisena arviolukuna kirjata mukaan suojelupinta-aloihin.
