Löytyisikö tkitaulukkoa vuodelta 1899?
ei tuota vanhempaa näin äkkiä
Toisen maailmansodan jälkeen oikeudenmukaisen maatalouspolitiikan suuntaus painottui sosiaaliseksi maatalouspolitiikaksi, jossa pyrittiin ottamaan huomioon nimenomaan pienviljelijöiden etu. Sillä oli myös huomattavia vaikutuksia ympäristön tilaan.
Ensimmäinen selkeästi sosiaalinen maatalouspoliittinen toimenpide oli vuonna 1946 hallituksen hyväksymä väkilannoitteiden hintojen alentaminen eli lannoitetuki, joka liittyi osaksi laajempaa hintasäännöstelyn purkamista. Samalla päätettiin myöntää myös yksi lisämiljardi erityistukea pienviljelijöiden lannoiteostoihin. Kyseinen maatalousmiljardiksi kutsuttu pientilatuki oli käytössä 1960-luvun alkuun ja oli sikäli merkittävä, että siitä sai alkunsa myöhempi pinta-alalisä. Tukipalkkiojärjestelmän toivottiin korjaavan sota-aikana syntynyt ”maanviljelyksen rappio”. Lannoitetuki porrastettiin tilakoon, tulojen ja alueellisen sijainnin mukaan.
Vuodesta 1948 lähtien pientilat saivat väkilannoitteita, nurmikasvien siemeniä ja kalkkia ilmaiseksi sekä pohjoissuomalaiset pientilalliset myös AIV-rehun raaka-aineita. Oulun läänissä myytiin väkilannoitteita 1960-luvun puolivälissä noin 100 000 tonnia vuodessa. Tukijärjestelmän ansiosta Pohjois-Suomenkin peltoviljelyssä siirryttiin 1940-luvun lopulta lähtien vauhdilla eläinlannoitteista laajamittaiseen keinolannoitteiden ja torjuntakemikaalien käyttöön. Se oli osa sosiaalista maatalouspolitiikkaa.
Ilmaisjakelusta luovuttiin siementen osalta vuonna 1952 ja väkilannoitteiden osalta vuonna 1956, jolloin käyttöön otettiin hintojen alentaminen. Vuonna 1962 maataloustuki muuntui pinta-alalisäksi, jossa saatu tukilisä suureni 15 hehtaariin saakka.
Tukipolitiikan merkittävin askel otettiin vuonna 1956, kun myrskyisten työrintamataistelujen tuoksinassa myös maataloudessa toteutettiin viljelijöiden luovutuslakkoja, jotka tähtäsivät aiempaa parempien ja oikeudenmukaisempien hintajärjestelmien saamiseksi Suomeen. Käytännössä ongelmat kohdentuivat maidon tuottajahintoihin, mutta luovutuslakosta selvittiin nopeasti. Maataloustulon taso sidottiin yleiseen ansiotasoon 85-prosenttisesti.
Toukokuussa 1956 hyväksyttiin maataloustukilaki, joka vahvisti periaatteet maataloustuloille ja tulokorotuksista sopimiselle. Tulo riippui tilan tuotantokustannuksista ja tuotosten rakenteesta. Tulokorotukset toteutettiin joko hinnankorotuksina tai valtion subventioiden avulla eli tukipalkkioilla. Oleellista oli, että uusi laki takasi tulonkorotuksen riippumatta siitä, millainen oli tuotteiden menekki.
Osana puoluepolitiikkaa
Maatalouden harjoittaminen oli elinkeino, mutta siitä tuli toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä myös olennainen osa yleisvaltakunnallista politiikkaa. Jonkinlaisena poliittisen kehityksen kulminaationa voidaan pitää Veikko Vennamon johtaman Suomen Maaseudun puolueen saamaa suurvoittoa eduskuntavaaleissa 1970. Entisenä ASO:n johtajana Vennamo puhui pienviljelijäväestön asemasta ”unohdettuna kansana”.
Maalaisliitossa kannatettiin 1940- ja 1950-luvulla vielä maataloustulon kohentamista hintapolitiikalla, kun taas esimerkiksi vasemmiston SKDL:ssä ajettiin pientilojen aseman vakauttamista suoralla tukipolitiikalla. Porvarillisella puolella suhtauduttiin nihkeästi valtion harjoittamaan maatalouden tukemiseen.
Sosialidemokraattinen puolue ja maalaisliitto näkivät keskeisenä periaatteena valtion roolin asutustoiminnan johtajana. Kiistanalainen kysymys oli kuitenkin jo 1940-luvun puolivälissä, tarvittiinko Suomessa aktiivista asutustoimintaa. Yhtäältä asutustilojen perustamistarve nähtiin jatkuvana ”maannälän” tyydyttämisenä, mutta toisaalta katsottiin, että asutustoimenpiteitä oli hidastettava ja ehkäistävä tilojen tarpeeton pirstominen liian pieniksi yksiköiksi.
Muun muassa sosiaalidemokraatit katsoivat, että maannälkä oli tyydytettävä tilakokoja suurentamalla, jollainen kehitys oli ollut tuolloin jo Ruotsissa käynnissä. Sosiaalidemokraattien mukaan viljelystilojen laajentaminen ja koneellistuminen olivat tie niiden elinkelpoisuuden takaamiseksi.
Markkinajärjestelmään
Kaiken kaikkiaan maataloudessa siirryttiin 1950-luvun kuluessa omavaraistaloudesta markkinajärjestelmään, jossa tehokkuus, rationalisointi ja erikoistuminen olivat avainsanoja. Pientiloille ne tarkoittivat vaikeuksia. Elintarvikeomavaraisuuden saavuttamiseksi oli laskettu 1940-luvulla 800 000 hehtaarin uuden peltoalan tarve, mutta silti Suomen maatalouteen syntyi huomattavasti pienemmälläkin uudispeltomäärällä ylituotantoa.
Kehitystä kuvaa maataloustuotteiden päätyminen enenevässä määrin kotitalouden ulkopuolelle. Vielä 1910-luvulla maataloustuotteista oli päätynyt myyntiin noin 30 prosenttia, 1950-luvun alussa jo noin 75 prosenttia ja 1990-luvulla noin 90 prosenttia. Kehitys tarkoitti myös sitä, että erikoistumattomilla pientiloilla oli hyvin vaikea selvitä kilpailussa. Maataloustulolait kuitenkin ohjasivat suomalaista maatalouden tulopolitiikkaa aina Euroopan unioniin liittymiseen saakka.
Euroopan unionin tukipolitiikkaan
Maataloustulolait ohjasivat Suomen maatalouden tukipolitiikkaa 1950-luvulta aina 1990-luvulle saakka, jolloin Suomi liittyi Euroopan Unioniin. EU:n myötä tukijärjestelmä muotoutui uudella tavalla peltoalan ja nautaeläinten pääluvun mukaan. EU-tuesta alettiin maksaa 74 prosenttia peltoalan perusteella ja 26 prosenttia nautaeläinluvun mukaan.
Satotasoon kytkennän vuoksi tuet olivat korkeimmat parhaimmilla viljelyalueilla, mikä tietysti vaikeutti maatalouden harjoittajien asemaa Suomen olosuhteissa. Niinpä Suomessa menetyksiä kompensoitiin muilla tukijärjestelmillä, johon kuului EU:n luonnontukihaittakorvaus. Siinä hyvitettiin luonnonhaitasta kärsivillä alueilla olleita viljelijöitä.
Tuki oli mahdollista maksaa aluksi vain alueilla, joka kattoi 85 prosenttia koko maan viljelyalasta, jolloin tuen ulkopuolelle jäivät Uudenmaan ja Varsinais-Suomen alueet. Vuodesta 2000 lähtien luonnonhaittakorvausta voitiin maksaa koko maassa. Suomi myös maksoi itse suurimman osan tuen kustannuksista eli 69 prosenttia. Liittyminen Euroopan unioniin merkitsi myös kasvanutta maatalouden ympäristöohjaamista.
