VIERASKYNÄ
Yllättävä kuolema aiheuttaa läheisille vakavan terveysriskin
31.10.2009 3:00 A A
SOILI POIJULA
Uusimmat tutkimukset ovat osoittaneet vääriksi surua koskeneet uskomuksemme. Uuden surukäsityksen mukaan esimerkiksi omaisen menetystä surevan ihmisen tehtävänä ei ole katkaista kiintymyssiteitään kuolleeseen ja unohtaa, vaan suremisen myötä kiintymysside vain muuttaa muotoaan vähemmän konkreettiseksi.
Surureaktiot liittyvät kuoleman tapaan ja surevan henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Murehtimistaipumus lisää surusta sairastumisen riskiä. Sopeutumista edistäviksi tekijöiksi on tunnistettu mahdollisuus jättää jäähyväiset, spirituaalisuus, spontaanit hyvät muistot kuolleesta, myötätuntoisuus itseä kohtaan ja kyky nähdä kuolemasta seuraavan jotakin myönteistä.
Arviolta puolet ihmisistä selviytyy traumoista ja menetyksistä luonnollisesti ajan kuluessa. Surevan työ- ja toimintakyvyn palautuminen ennalleen kestää keskimäärin kaksi vuotta mutta esimerkiksi lapsensa äkillisesti menettäneillä vanhemmilla kolmesta neljään vuotta. Osa surusta kestää läpi elämän.
Siinä missä vanha surututkimus keskittyi psykiatrista apua hakeneiden naisleskien suruun, uusi tutkimus on tuottanut tietoa sukupuolieroista suremismalleissa sekä surun vaikutuksista muun muassa parisuhteeseen, vanhemmuuteen ja perheeseen.
Naiset ja miehet ilmaisevat suruaan eri tavoin. Kun naisen ja miehen erilaisia reaktiomalleja kunnioitetaan parisuhteessa, suru lähentää puolisoita. Keskustelu on tärkeää: ilman sitä suremismallien erilaisuus, yleinen ärtyvyys ja seksuaalinen etäisyys voivat aiheuttaa ongelmia parisuhteeseen.
Lapset ja nuoret tarvitsevat surussaan aikuisen jatkuvaa tukea. Lapsi suree eri tavalla kuin aikuinen, eikä lapsia ja nuoria tulisi pakottaa suremaan aikuisten tavalla. Lasta auttaa oikeus tietää tosiasiat sekä kysyä ja puhua kuolemasta ja kuolleesta turvallisten aikuisten kanssa.
Norjalaistutkimuksissa on selvitetty surevien kokemuksia saamastaan tuesta ja avusta. Tutkimuksessa selvitettiin muun muassa, miten perheiden tarpeet ja ystävien auttamisyritykset kohtaavat. Toistettu neuvo, että tarvitsee vain olla läsnä kärsivälle, ei käytännössä toimi.
Monet saavat tarvitsemaansa apua, mutta on myös paljon niitä, jotka kokevat verkostonsa pettävän heidät. Heitä voi olla jopa puolet surevista. Yhteyden ottamista ja auttamista estävät vähäiset tiedot surun vaikutuksista ja pelko, että tunkeilemalla vain pahentaa tilannetta.
Paras tuki löytyy usein vertaisilta, toisilta surevilta. Myös kouluissa, päiväkodeissa ja työyhteisöissä tulisi olla valmiudet tukea surevaa yhteisön jäsentä. Osa surevista eristäytyy itse muista esimerkiksi jäämällä sairauslomalle tai lopettamalla asioimisen tietyissä paikoissa. Auttava tuki kunnioittaa surevan tarpeita ja kattaa erilaiset tarpeet.
Vaikka suuri osa surevista selviytyy ilman suuria vaikeuksia eikä surua pidä medikalisoida, suru on vakava terveysriski. Suru lisää sairastavuutta ja kuolleisuutta. Myös itse surusta voi tulla sairaus.
Traumaattisen surun aiheuttaa äkillinen kuolema, kuten kätkytkuolema, äkillinen sairauskohtaus, onnettomuus, henkirikos tai itsemurha. Yleensä 20 prosenttia surevista kärsii komplisoituneesta surusta, ja lapsensa menettäneistä vanhemmista 60–90 prosenttia kärsii komplisoituneesta surusta vielä viiden vuoden kuluttua lapsen kuolemasta.
Vuodesta 1997 on kehitelty erityistä komplisoituneen surun diagnoosia erotukseksi depressiosta ja ahdistuneisuushäiriöistä. Tavoitteena on saada diagnoosi vuonna 2012 ilmestyvään seuraavaan DSM-tautiluokitukseen.
Komplisoituneen surun tunnusmerkit voivat täyttyä, jos vielä puolen vuoden kuluttua menetyksestä kuollutta koskevat muistot tai fantasiat tunkeutuvat mieleen ja vaivaavat surevaa jatkuvasti tai hän syyttää jatkuvasti itseään siitä, mitä olisi voinut tehdä, ajatella tai sanoa tai jättää tekemättä tai sanomatta. Komplisoituneen surun piirteitä ovat myös voimakas arvottomuuden tunne ja uuden "katastrofin" pelko. Sureva ei ehkä pysty puhumaan kuolleesta ja välttelee kaikkea, mikä muistuttaa kuolleesta tai kuolemasta.
Auttajat tarvitsevat tietoa ymmärtääkseen ja uskaltaakseen tukea surevaa. Sureville on tärkeää, että ammattiapu on automaattista, joustavaa ja pitkäkestoista ja että apua annetaan heidän omilla ehdoillaan. Erityisen tärkeää on auttajan ja autettavan "kemioiden" yhteensopivuus.
Aikuisten normaaliin suruun ei tarvita varsinaista ammatillista hoitoa. Surevien lääkehoidosta tiedetään lähinnä, etteivät masennuslääkkeet auta surussa. Esimerkiksi yleislääkärin tai papin työn surevaa auttavasta vaikutuksesta ei ole tutkimusnäyttöä, ja vaikuttavasta kriisiauttamisesta tiedetään vain perusperiaatteet.
Olisi epäinhimillistä oikeuttaa vain tutkimusnäyttöön pohjaava auttaminen. Surusta sairastuneiden tulisi kuitenkin saada pätevää ammattiapua. Näyttöä on erityisesti lasten traumaattisen surun kognitiivis-behavioraalisen psykoterapeuttisen hoidon tehokkuudesta.
Traumaperäisten psyykkisten häiriöiden diagnoosikeskeiset käypä hoito -suositukset on vasta julkaistu, mutta Suomesta puuttuu tutkimukseen perustuvat suruneuvontaa ja surun hoitoa koskevat suositukset. Surevien hoidon tarpeellisuutta ei ole ymmärretty, vaikka yllättävä kuolema aiheuttaa läheisille suuremman terveysriskin kuin traumaattinen tapahtuma uhreille.
Suuronnettomuudet ja massasurmat saavat julkisuutta, ja niissä auttamiseen, hoitoon ja jopa tutkimukseen panostetaan voimakkaasti, mutta yksittäisten kuolemantapausten jälkeen perheet ja läheiset jäävät edelleen vaille pätevää hoitoa.
Kirjoittaja on trauman ja surun tutkimukseen ja hoitoon erikoistunut psykologi ja psykoterapeutti.
http://www.hs.fi/paakirjoitus/artikkeli/Yll%C3%A4tt%C3%A4v%C3%A4%20kuolema%20aiheuttaa%20l%C3%A4heisille%20vakavan%20terveysriskin/1135250408771?ref=fb-share
