Ensimmäinen syksy moneen vuoteen kun tässä talossa kynnetään. VLN nyt vuorossa kyntämistä vailla, tuntuu jotenkin kaksijakoiselta tää toimenpide, kyntämisessä on joku oma viehätyksensä. Ihan kuin se ois joku terapiamuoto. Toisaalta päässä raksuttaa valtava menetetty aika ja kauhulla tulee vain seurattua polttoainemittarin alenevaa näyttöä. Onneksi ei tarvii kyntää kuin nuo VLN:t ja yksi epätasaiseksi jäänyt viljalohko. Oma mieleni kyllä ottaa rauhassa vastaan kynnön rajoittamisen ja peltojen viherryttämisen, kyllä aika ja byrokraatit ajaa perinteisen maatalouden ohi. Sopeutukaa vaan suosiolla, vähempi houruaminen antaa hivenen vapaata aikaa.
Sotilaspassissa mulla oli sopeutuvuus kiitettävä.