ESIRUNO
Enhän mie poloinen poika
miesi varrelta matala
tohdi käydä taisteluhun
runokilvan koitteluhun,
näillä surkeilla eväillä,
mitättömin valjaineni.
Mikä ratsussa vikana?
Vaikka ratsuni ravakka
kuopii, hirnuu tallissansa.
Hepo mielisi menoihin
kovimpihin koitoksihin.
Kun vaan ohjastaa osaisin,
sopivasti suitsitella.
Tässäkö se pulma juuri?
Mutta selkään kun yritän
heittää herja hietikkohon.
Suistaa miekkosen murahan.
rutakkohon runteleepi.
Tai jos kaulasta silitän,
lempo näykkii leuallansa.
Myöskin korvansa koreat
lerpallensa lupsauttavi.
Arvokas on humma sulla!
Onhan kultaiset kaviot,
hopeaiset harjaksensa.
Silti siipensä sirommat
eivät kestä koitoksissa.
Toiset, tammatkin, tasaiset
korkealla kurvailevat.
Minun kaakkini kamala
pysyy maassa vatsallansa.
Vielä keinoja kehität?
Minkä tuolle nyt tekisin?
Kuinka saisin suuremmaksi
siivet saakelin sivakat
korkeuksiin kurkottavat .
Tuonne aurinkoon ajaisin,
kultapalloon ratsastaisin.
Tämän ratsuni ravakan,
konin maassa piehtaroivan.
Mutta jos sulat sulavat?
Mitäs siitä marmattaisin?
Siivet uudet kai rakennan,
sulat pistän paikoillensa.
Laitan lankusta laveat
siivet suuret, kestävämmät.
Kesto puuta kelpuuttaisin,
honkaa paksuinta peräti.
Sitten tervalla sivelen
höyhenissä pyörittelen.
Jopa näyttäisi hyvältä
siivet aivan aidommilta?
Antaahan ajan kulua.
Mitäs tässä tuskailen,
konin kuntoa kiroan.
Menköön matkoihin mokoma!
Ostan hienon härrävärkin
jolla taivaita tavoitan.
Nousen päälle pilvipeiton!
Sieltä katselen kaverin
kamppailua humman kanssa.
1. JOPAS LAULULLE RUPESIN
aloin vääntää virsiäni.
Värssyn vaikean vetelin
väliin lauloin lempeämmin.
Joskus rokkia repäisin,
räppiäkin rämpyttelin.
Kovin kauniisti helisi
kitarani soinnahteli.
Oli korkeat volyymit
tehot aivan tunnottomat.
Jyske kaikuikin kylille
kumahteli kortteleihin
Kaiku vastahan valitti
viskoi soinnut kallioista.
Eipä soitosta tykännyt
kylän miehet mieliväiset.
Tuosta tiuskivat topakat
vanhat naiset marmattavat.
Mielet myrkytti tytärten,
kiukustutti poikapuolet.
Päätin lähteä kylille
jossa soitto siedetähän
Jossa löytävät sävelet
paikan sieluin syövereissä.
Menen laulamaan ajassa
jolloin kulki Väinämöinen,
siellä pitkillä pihoilla
Kalevalan kankahilla.
Aikavärkin rustaelun
silloin laatuisan aloitin.
Teinkin hienot härrävärkit,
huippu hommelit kyhäsin.
Laadin siihen nappuloita
sekä viljalti vipuja
Joista voisin näppäellen
vuosia matkustaa satojen,
tuhansien tuolle puolen,
kun on siihen aika kypsä
hetki reissulle sopiva
2. KONEEN PIILOHON PANINKIN
odottamaan siihen asti
kunnes seudulta katoan,
matkaan muille maisemille,
aikaan vanhojen, vakaiden .
Syksy synkeä soluvi
jälleen näille maisemille.
Kylmin tuulin taas tulevi
työntää hyiset lonkeronsa
joka soppeen ja syvälle,
aivan sielun syövereihin
Mitä keinoja kehitän?
Miten jaksan ponnistella
läpi synkeän, pimeän,
lohduttoman syksyn synkän.
Otan ratsuni rajuimman ,
valjastan sen vaskivöillä.
Panen parhaimman satulan
selkään humman hirnahtavan.
Vielä voiteita vähäsen
sivelen sen kinkereihin,
että luistavi lujemmin
lento suurille saloille.
Mihin miekkonen menossa,
kunne kulkee ratsastaja?
Luuskan lauhkean selässä
ohjaksissa kurjan kaakin?
Tuota kuomani kyseli,
tiedusteli tuttavani.
Menen missä käyskeleepi
virren vetreän takojat.
Missä kaikuu kaunis sointu.
Jossa poljento upea.
Menen sinne laulamahan
panen biisiä pinohon
suollan soljuen säkeitä.
3.PÄÄTÄ PUISTELI TOVERI
kummasteli kaikitenkin,
humman kuntoa kirosi,
ratsastajaa siunaeli:
- Voihan lempoa konia,
lempeätä lerppuhuulta!
Tuollako pilvihin posotat
korkealle kannustelet?
Salli nauraa mun vähäsen,
hörähdellä hilpeästi.
Tuota kuuntelin kivulla
seikkaa mietin mielessäni.
Katsoin hummaani jaloa
ratsuani riehakasta:
- Mikäs rassaapi rajusti
tuskan tuottaa tuttavalle?
Jos lie vanha, niin vireä.
Jos lie harmaa, niin korea.
Kyllä tällä ratsastelen
taakse pilvien punaisten.
Katsoi kauhulla ketale
kurkisteli kahtapuolen.
Johan saatteli sanoiksi:
- Entä sitten ratsastaja?
Miekkonen tikun pituinen
varusteetkin niitä näitä
kaikki vaatteesi resuiset!
Kuinka selvitä voi tuolla,
taivaan tuulissa rajussa?
Tuohon vastasin varoen:
- Itse raivaan tuuleen tieni.
Itse reittini valitsen.
Itse hoidan hummaseni.
Itse varmistan varani.
Vaikka varrelta matala,
voimiltani heiveröinen,
silti ponnistan pirusti,
kalliolta lentoon lähden
Silloin potkaisi heponi!
Hiukan vaappui veikeästi,
kohta pilviä tavoitti
itse istuin suitsemissa.
Tuulet korvissa vihelsi,
vinkka tukkaa tuiverteli.
Suunnistin sekaan sumujen,
poutapilven lonkeroihin
4. AIKAVÄRKIN VARMISTELIN,
väännin viisarin vinohon.
Panin päälle suunnistimen.
Painoin nappia nätisti,
pylpyrääkin pyorittelin.
Kiisin tuolla pilven päällä,
lisää vauhtia keräsin.
Vinhemmin ja vauhdikkaammin
kiersin palloa kerältä.
Vuodet vieri vierustalla,
ajat ankeat ohitin,
kunnes saavuin taipaleella
noille seuduille hyville,
Kalevalan kankahille.
Jarrut lentoa rajoitti,
päättyi taival vaivalloinen.
Maahan ratsuni rajasin,
suitset solmin sutjakasti,
niputin narut napakat.
Päästin ratsun laitumelle,
humman harmajan kedolle.
Itse katsoin kartanolle,
Väinölän pitkille pihoille.
Kyllä kauniita olivat
Väinölässä rustaukset.
Oli vainiot komeat,
komeammat honkametsät.
Tuota katselin ilolla,
katselin ja kummastelin.
Nousin tuosta jo pihalle,
kohottelin kartanolle.
Koira katseli kopista,
luskutteli leukojansa.
Jopa haukahti hutale,
loiruhäntä murmahteli.
Tuoko turmana minulle,
pienoiselle poikaselle?
Ovi kirkuen kolahti,
uksi vahva vingahteli
miehen tullessa talosta,
poistuessa pirtistänsä .
Vakain keinuvin askelin
kepin kanssa kopsutteli,
kunnes luokseni pysähtyi.
Katsoi silmin sikkaraisin
kauan katsoi ja kysyvi:
Kuka lienet miehiäsi ?
Mikä maaton mierolainen?
Mitä etsinet avuton,
miksi kuljet rauhatonna?
5 KATSOIN VAITI VANHAA MIESTÄ,
ukkoa hetken silmäelin.
Tuoko suuri Väinämöinen?
Tuoko tietäjä salojen?
Katsoin äijää ällistellen
joka puolelta tapitin.
Sitten lausuin lauhkeasti,
äänin lempehin puhelin:
- Ootko vanha Väinämöinen,
suuri tietäjä totinen?
Sulla suuri laulun mahti,
taito virsiä vedellä,
säveliä sorvaella?
Lienen kuullut kummiasi
lueskellut toimistasi,
tarkoin tutkinut tuhannet
opuksetkin oivalliset.
Etpä kaksinen kaveri,
vanha ukko käppyräinen,
hautaan kaatuva mokoma,
höperönä harhaileva.
Sanoi ukko jo sanansa,
vatuloitsi vastimensa:
- Mikä lienet mies mitätön,
poika polven korkehuinen?
Revit suutasi rumasti,
läpeäsi läpsyttelet.
Olen ehkäkin matala,
varreltani vaatimaton.
Mutta tänne nyt livahdin
kokeilemaan kuntoasi.
Loppuu laulelut sinulta
höperöltä huppanalta
Mulla mahtavat masiinat,
laulukoneet laadulliset.
Löytyy kännykät kätevät,
tietovärkit tarpeelliset,
Jos ei riittäne sinulle,
vielä löytyy sähkömyllyt.
Sampo surkea vekotin,
lapsellinen leikkikampe.
Meillä valtatiet leveät
peltiratsun porskutella.
Jopa lentäen perille
vienee lintu liitäväinen.
Volahti vain Väinön virsi,
ukko laululle rupesi!
6. UKKELI KURKKUA KAKISTI,
hyrähteli himpun verran,
huulet huulia tapaili,
silmät kiinni sirritteli,
kunnes äkkiä älähti,
siitä lähti vieno virsi.
Tuota kuuntelin halulla,
katsastelin ympärille.
Panin merkille metelin
joka kuului kuusikosta.
Kuulin koskien solinan,
tuiverruksen tuiman tuulen
Ei vaan laulussa tehoa,
virressä vahvaa vaikerrusta.
Pysyy paikallaan pytinki,
eikä leimahdus sokaise.
Tympäisi jo sievä soitto,
sävel hento ja sorea,
Väinö lauloi hurmiossa,
ukko kiihkosta hytisi.
Nostin kouran kiukkuisena,
raajan kiivaasti kohotin.
Sanoin tuolle laulajalle,
sanan muutaman valitun:
- Jo on sulla biisit kummat,
laulut verkkaiset, vetelät.
Enpä jaksa tuota kuulla,
moista surkeutta kokea.
Mihin heitit kanteleesi,
mihin mahtisi upotit?
Tuollaisia laulaa naiset,
eivät miehet ensinkänä.
Otin laukkuni leveän,
pengoin tuota touhuissani
kunnes pohjalta peräsin,
stereoni teknilliset.
Niitä hetkisen viritin,
volyymin kai vahvimmalle.
Sitten raisusti räjähti
rokki raisu kuuluville.
Vielä paineita paransin,
otin sähkösoittimeni,
sitä rämpytin rajusti,
sormillani soinnuttelin.
Panin taitoa, tehoa,
vanhan miehen kummastella.
7. VÄINÖ SORMILLA SOJOTTI,
kaikui kauas rokki, jyske.
Kiiri soittimen räminä
vedin biisit hurmiossa
Räppiä rempseää revitin,
soitto kaikui kallioissa,
melske metsässä mahoton,
huojui kuuset hurmiossa.
Männyt muhkeat mureni,
koivut seisoi hiljaisina,
haavat hiljalleen havisi.
Sanoi Väinö vetkutellen,
pilkkamielellä puheli:
- Mikä lieneekään meteli,
paholaisen soinnuttama?
Tuo ei soittoa somaista,
lauluakaan laisinkana,
tuo ei lapsia huvita,
viihdytä ei vierahia,
miehet vahvat ei välitä,
eikä naiset naurahtele.
- Lähde täältä nyt sovulla,
sinne mistä tullut lienet!
Vie myös kauheat kalusi,
soittokeinot kelvottomat.
Jopa kummastuin kovasti,
ihmettelin itsekseni,
eikö ukkeli tajua
Rokin riemun rikkautta?
Täytyy koitella kovemmin,
volyymeitä vahvistella.
Pistin soimahan parasta
metallia, rautalangan.
Itse rämpytin mukana,
otin kaiken itsestäni.
Rokin rohkean rojautin,
siihen Väinön kuultavaksi.
Johan suuttui vanha miesi,
ukko hurjaksi hurahti.
Otti sauvan suurenlaisen
sillä sievästi sivalsi.
Särkyi romppeet vallan hienot,
meni muusiksi stereot.
Juoksin tuosta loitommalle,
ettei sauvansa satuta.
8. HARMITTIKIN VIETÄVÄSTI,
äijän, ääliön mekastus,
kun tuo varmaan vimmoissansa
rikki hakkasi kaluni,
kalliit soittovempeleeni
omat aarteeni paremmat
Tuska kasvoi rinnassani,
kiukku kurkkua kutisti,
valui sylki huuliltani,
hiki päästäni kihosi.
Suututti niin vietävästi,
hienon soittimen hajotus.
Enpä tiennyt ehtojani,
kysellytkään konstejani,
niin kuin hulluna höpisin,
vailla mieltä maalaelin,
suuren tuomion ukolle,
typerälle vanhukselle.
Huusin Väinön vätkylälle:
- Nytpä pistit Väinöseni
pääsi pinteeseen pahasti.
Vedän miehen oikeutehen,
raastuvaan sinut talutan.
Pallon jalkaasi saa ruoja,
oviin kalterit koreat.
Näytän sulle närhin värkit,
sekä kollien kopekset.
Ukko hakkas sauvallansa
kunnes tolkkuunsa tulevi:
- Enpä tarvii oikeuttasi,
enpä lepsua lakia.
Pidä poika raastupasi,
lakihuoneesi omanas.
Enpä tarvii tuomareita,
lautamiehiä lähelle.
Mulla oikeus on omani,
moraalini kunnollinen.
Laulussani säädökseni,
voima kanteleen kopassa..
9. KATSOIN KOTVAN VANHAA MIESTÄ,
tutkin vanhusta vähäsen.
Ehkä saavuin väärin elkein,
jospa jossakin mokasin.
Mietin millä voisin saada
ukon toiselle tolalle
Hymyyn väänsin tiukat huulet,
silmät lauhdutin vihaiset.
Äänen muutin lempeäksi,
otin leppoisan asennon.
Heitin läppää liennytellen,
vedin roolia kaverin,
Läpsin miestä olkapäälle,
niin kuin ennenkin tavatun.
Halli haukkui portin päässä,
hurtta hurjana murisi.
Käydä tahtoi vaikeaksi
ottaa hengiltä tulijan.
Mutta kesti vahva riimu,
ketju kullasta punottu.
Väinö vielä puuskutteli,
viha silmänsä sumensi
Norui sylki leuoiltansa
kuola parrassa levisi.
Puoleheni katsoi taasen,
suu jo muodosti sanoja:
- Mikä lienet leuhottaja ,
kuka kurja kuljeksija?
Mene sinne, kuin tulitkin,
aikain taakse tarpomahan.
Turhaa täällä sä turiset,
joutavia kerskailet,
kun ei miehessä makua,
uroksessa uskallusta.
Mene matkoihis mokoma,
jätä vanha paikoillensa,
niin saat rauhassa palata,
mennä minne mielinetkin
Vaan jos miekkonen haluat
kehuskella voimillasi,
panna pirstaksi kotini,
Kalevalan keikautella,
niin en sääliä sävellä,
armoa en anniskele
10. HIEMAN KIELELLÄ LIPASINi,
kehuin miehen mahtavaksi.
Talon linnaksi kohotin,
mairittelin maisemilla,
vielä koiraakin ylistin.
Johan tuosta Väinämöinen
alkoi pehmetä peräti.
Sanat seuloi maltilliset,
vihastumista valitti
Katsasteli kappaleita
jotka pirstana pihalla.
Katsoo noita nappuloita
sitten lausuvi sanansa:
- Pahoin poltinkin päreeni,
kovin kurjasti mekastin
iskin rikki soittokeinot,
panin haitarit hajalle
Kuinka maksan soittimesi,
miten korjailen kalusi?
Naurelin vain rehvakkana:
- Mitäs noista nippeleistä,
kovin kehnot jo olivat.
Ostan raisut rallattimet,
laitan laatuisat radiot.
Älä noista huolta kanna,
turhaan päätäsi rasita.
Hetken seisoi kuulostellen,
hetken taivaita tapaili.
Tuli kannel kourihinsa,
kohta vienosti helähti
Alkoi laulu soinnahdella,
virsi vaimean viritä.
Nousi tuuli tuulemahan,
ikihongat huojumahan,
vesi järvessä sameni
pilvet mustat piiritteli
taivaan kultaista lakea,
hopeaista holvikaarta.
Kohta kuuluikin jyrinä,
kumahteli vanhat kummut,
paljaat kalliot kipinöi.
11. HILJENTYIVÄT LUONNON ÄÄNET,
koira ketjuissaan vikisi.
Kuului soitto sorjemmalta,
vielä kauniimmin kajahti,
etsi tiensä onkaloihin.
Meni kallion koloihin,
tavoitteli taivon kantta,
nousi pilvien lomahan.
Katsoi tuota ihmeissäni
kuinka soittimen palaset,
sädehtien särmillänsä,
jälleen ehjiksi tulivat.
Kultaa loisti soittimeni,
Hopeaa risa radio.
Jatkoi Väinö soittoansa,
kannel kauniisti helisi.
Tunteet tulvi mielessäni,
kyynel silmähän kihosi.
Nautin tuosta soitannasta,
sitä kuuntelin halulla.
Pistin kiinni silmäluomet,
siinä valveilla uneksin
kunnes loppui vieno soitto,
luonto rauhaansa palasi.
Uupuneelta vanhus näytti,
oli vaikea olonsa.
Sitten katseensa kohoten
ääni värjyen sanovi:
- Siinä sulle poikaseni
kalut menneitä paremmat,
kitara soi itseksensä,
kaiken toistavi radio,
käden noihin koskematta
sormiesi säätämättä.
Olkoot muistona sinulle
Kalevassa käynnistäsi.
Ihmetellen mietiskelin
kuinka kolhitut kaluni
jälleen soitti suopeasti.
soinnut sirkeät solisi,
nuotit nuoli sieluani,
olin onnesta sekaisin,
hervotonna naureskelin.
12. PÄIVÄ POLTTI PAISTATELLEN,
hehku auringon asetti
selkänahkan koetukselle.
Suuta kuivamaan rupesi,
jano kurkun kuivatteli
- Josko juomista hakisit,
kulkijalle nääntyvälle?
Vaikka vettä jos olisi,
taikka vahvaa ohralientä,
että jaksaisin palata,
mistä lähdin kulkemahan,
tänne menneiden majoille
Kalevalan kankahille.
Tuumi hetken vanha Väinö,
mietti tuokion totisen.
Keppi heilui keikahdellen,
sauva tannerta tapasi.
Viimein tahtooni rupesi,
lähti kähmimään talolle.
Julma koira ketjun päässä
näytti hampaita haluten
palan purra kannikoista,
veren vahvimman valua.
Pelotti niin penteleesti,
hurtan kiukkuinen murina.
Meni Väinö väännätellen,
talon valtavan sisälle.
Ovi niin kuin holvikaari
johti suurihin saleihin.
Kultaa välkkyi seinustoilla,
silkki verhoissa välähti
punaista ja purppuraista,
joka puolella parasta.
Aukaisi Väinö kaapin uksen,
arkun kansia raotti.
Otti pullon pitkänlaisen,
ohutkaulaisen putelin.
Kristallia välkkyi vaasit,
valo kimmelsi väreissä
Mietin limsaa mahtaa olla
juoma pullossa punainen.
Viiniä vai vahvempaakin,
ehkä pontikkaa peräti?
