.,.että rakastaako jotakin?Ukko joskus kyssyy hempeellä hetkellä,että rakastanko häntä.Rehellisenä ihimisenä sanon,etten tiijä.No se ei oikein tykkää siitä,mutta minä sanon,etten rakasta ketään toistakaan miestä,niin se vähän sitte lauhtuu. Olen jotenkin tunnevammanen tai sanottasko traumatisoitunut. Mutta tartteeko tällä iällä olla rakastunut,eikö pelekkä kaveruus riitä. Minulle rakkaus on ollut pienestä pitäen jotenkin vieras käsite.Rakkaus tarttee monenlaista kehittymisvaihetta.Minä vaan en ole kokenut minkäänlaista kasvua sillä saralla.Lapsenlapsia rakastan,niitä joita saan hoitaa.Tuntuu ihanalta kun pieni käsi kiertyy kaulaan ja antaa suukon ja vielä sanoo:rakas mummo.Tuntuu,että sydän pakahtuu.Ei meitä sota-ajan jälkeen syntyneitä rakastettu eikä paijattu.Vanhemmat eivät kyenneet siihen,heillä oli omat sotakauhut koettuna,eikä heiltä riittänyt syliä lapselle. Mutta eteenpäin on menty,tällaisena tunnevammaisenakin.
Haluan kirjoittaa tämän siksi,että uskosta huolimatta olen kaukana täydellisestä ihmisestä.
Jos sanoisin toisin,olisin fariseus.