Turha tuosta on ottaa pulttia. Kyllä ihmisten pitää ottaa itse vastuu omasta elämästä, eikä heittäytyä täysin yhteiskunnan elätiksi.
Tukihan leikataan vain niiltä jotka kieltäytyvät koulutuspaikasta tai sen koulutuksen keskeyttäjiltä.
Elämme tällaisessa hyysäysyhteiskunnassa, missä heitäydytään muiden elätettäviksi, kun kuvitellaan että raha kasvaa puussa, eikä tajuta, että jostain se on se toimeentulotukena maksettava raha revittävä, on melkoista loisimista ttuollainen muiden elätettäväksi heittäytyminen,
Loisimisesta on kirjoittanut Terho Pusiainen kirjoituksessaan Kymmenen Käskyä nykyajalle:
Viides käsky: Älä ole loinen!
Mitä se on?
Asuessani vuosia sitten Kouvolassa olin käymässä Helsingissä ja yövyin tuttavan tuttavan luona esikaupungissa. Aamulla seurueemme lähti keskustaan paikallisjunalla. Huomasin, etteivät kaverit aikoneet maksaa matkaansa. He selittivät laskeneensa, että tarkastusmaksun maksaminen vaadittaessa tuli sittenkin pitkän päälle edullisemmaksi kuin lippujen ostaminen jokaista matkaa varten erikseen. Järkytyin. Seurueeni edusti mielestäni yhteiskunnan rakentavia voimia, mutta silti asettui loisen asemaan yhteiskunnassa, asennettaan nähtävästi lainkaan häpeämättä.
Toisen omaan koskemisen kielto ja käsiteltävänä olevan loiseksi ryhtymisen kielto ovat eri näkökulmia itse asiassa samaan asiaan. Toimiihan poliitikko, joka käyttää julkisia varoja omiin tarpeisiinsa periaatteessa aivan samalla tavalla kuin boheemiseurue, joka matkustaa ilmaiseksi julkisessa kulkuneuvossa.
Toisen saalistaminen loisen asemasta käsin on monien yhteiskunnan perusongelmien ytimenä. Naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta keskusteltaessa mainitaan usein esimerkkinä järjestön hallituksen kokous, jossa mies toimii puheenjohtajana ja nainen sihteerinä, jolla on vastuullaan pöytäkirja ja kahvitarjoilu. Miehet käyttävät edelleenkin naisia hyväkseen heidän loisinaan. Filosofi David Gauthier sanookin, että miesten ja naisten välinen suhde on kulttuurissamme riiston malliesimerkki.
Loinen järkyttää järjestyneen yhteiselämän edellyttämää perusluottamusta pitämällä toista saaliinaan. Toisinaan hyväksikäytön kohteena eli loisen isäntänä on ihmissuhteen toinen, nimeltä mainittavissa oleva osapuoli, toisinaan yhteinen hyvä. On yksityiselämään kuuluvaa loisimista ja yhteiskuntaelämään kuuluvaa loisimista.
Nainen kasvatetaan samastumaan toisten tarpeisiin ja katsomaan elämää empaattisesti heidän silmillään. Mies kasvatetaan suuntaamaan katseensa ulkoisiin tavoitteisiin ja etsimään ympäristöstään voimavaroja, joilla niitä toteuttaa. Kun mies ja nainen joutuvat vuorovaikutukseen keskenään, asiat kiertyvät helposti siihen, että mies pitää kiinni yksilöllisyydestään ja yksilöllisistä tavoitteistaan, mutta nainen samastuu miehen tavoitteisiin ja siten ikään kuin sulautuu häneen. Näin käy perheissä – miehen ja vaimon sekä äidin ja pojan välillä – mutta myös toimistoissa ja muilla työpaikoilla sekä monissa muissakin yhteiskunnallisissa yhteyksissä. Jopa ammatit jakautuvat niin, että naiset valikoituvat huonosti palkattuihin ja arvostusta vailla oleviin hoivaajan tehtäviin. Näin miehet kukoistavat imien voimaa naisistaan kuin orkideat lahoavasta puunrungosta.
Poliittisessa elämässä loisen asemaan tavoitellaan yleisesti. Monet tahtovat vapautta ryhmäkurista voidakseen edistää omaa menestystään toisten kustannuksella: toisten kantaessa vastuuta vastenmielisistä mutta välttämättömistä päätöksistä he itse tahtoisivat mielistellä eri äänestäjäryhmiään vastustamalla niille vastenmielisiä esityksiä ja kannattamalla niiden etujen mukaisia hankkeita, joihin ei olisi kohtuullisesti varoja.
Yhteisten voimavarojen loisiksi pyrkivät monet yksilöt ja väestöryhmät. Loisen aseman tavoittelijan tehokkain ja yleisin poliittinen taktiikka on kärsimällä pakottaminen. Tavallisen elämän keskellä ihmiset mieluummin kätkevät kuin tuovat esiin elämänsä puutteita ja ahdinkoa. Rooli muuttuu, kun foorumina on yhteiskunnallinen keskustelu ja poliittinen elämä. Jopa hyvin toimeentulevat ja menestyvät väestöpiirit naukuvat elämänsä ahtautta ja taloudellisia taakkojaan estottomasti, häpyä vailla. Tavoite on selvä: toiset väestöryhmät on voitettava kurjistelukilpailussa niin, että suuri yleisö kokee pakkoa uhrata yhteisiä varoja pahimman ahdingon lievittämiseksi.
Ihminen on kärsimällä kiristettävissä. Se on olemuksessamme oleva synnynnäinen heikkous, jota luonto on pitänyt välttämättömänä turvatakseen avuttomien sylilapsien hoidon. Kärsimyksen täyttämä parkuminen on se taktiikka, jolla vauva saa rintaa, lämpimät vaatteet ja kuivat kapalot. Jokainen osaa synnynnäisesti pakottaa kärsimällä, eivätkä monet muita taktiikoita tahtonsa toteuttamiseksi opikaan. Tuskainen parkuminen on pettämättömän varma keino tulla kuulluksi: terve aikuinen ei kerta kaikkiaan voi olla rientämättä paikalle vastauksena vauvan parkuun.
Gauthier väittää, että loisimisen perussuhde miehen ja naisen välillä pitää sukupuolten välisissä suhteissa yllä keskinäistä halveksuntaa, jonka pystymme vain vaivoin kätkemään. Se jota loinen kiristää ja käyttää hyväkseen ei voi olla olematta moraalisesti katkera, eikä loinenkaan voi kunnioittaa uhriaan. Hyväksikäyttöön perustuvassa yhteiselämässä ei yhteisöllinen side voi säilyä ehjänä pitkän päälle. Kaikki yhteiskunnallinen loisiminen luo samanlaista halveksuntaa ja katkeruutta väestöryhmien välille.
Loiseksi on mahdollista ryhtyä vain, jos löytää suostuvaisen isännän. Alkoholismin yhteydessä puhutaan mahdollistamisesta: alkoholistina eläminen on mahdollista vain sille, jolla on niitä, jotka tekevät sen mahdolliseksi hoitamalla hänen asioitaan ja suojelemalla häntä. Mahdollistaja tulee osavastuulliseksi juopon juomisesta. Käskyn ”Älä ole loinen!” kääntöpuolena on käsky ”Älä ryhdy uhriksi!” Se joka ei kykene olemaan antamatta lanttia kerjäläiselle, on itse luomassa edellytyksiä ja ylläpitämässä kerjäämisen kulttuuria.
http://terhopursiainen.blogspot.com/1997_06_01_archive.html
