Huomenna ke 25.8. julkistetaan Heikki Urmaksen kirja:
Raadolliset toverit ja vallan väärinkäyttäjät
Omakohtaisiin kokemuksiin perustuva dokumentti sisältää vastaansanomatonta yksityiskohtaista analyysiä ja yllätyksellisiä käänteitä.
Kirjassa myös pohditaan yksityishenkilön oikeusturvaa: onko Suomi nykyään oikeusvaltio?
Ammattiyhdistyspolitiikkaan paneutunut tutkija saattaa vihdoin julkisuuteen ainutlaatuisia sisimmän piirin hänelle avoimesti kertomia tietoja 1970-luvun työehtosopimusten kulissientakaisesta maailmasta. Omaelämäkerrallinen kertomus liikennelentäjänä toimineen kauppatieteiden tohtorin elämän jännittävimmistä vaiheista ja samalla suomalaisen yhteiskuntaelämän raadollisuudesta.
Kirja perustuu pääosin Jaakko Rantaselta, Olavi Järvelältä, Keijo Liinamaalta ja Päiviö Hetemäeltä saatuihin muistioihin sekä Urmaksen Järvelän, Liinamaan ja Hetemäen kanssa käymiin lukuisiin pitkiin keskusteluihin.
Kirjan sisällöstä eräitä kohtia:
Sodan jälkeinen aika - 1950-, 1960- ja 1970-luku aina Kekkosen voimien ehtymiseen saakka - oli aikaa, jossa KGB ja CIA olivat aktiivisesti mukana Suomen poliittisissa kuvioissa. Kumpikin näistä osapuolista tiesi tuolloin tarkasti mitä toinen osapuoli kulloinkin puuhasteli Suomen politiikassa ja myös informoi omia kontaktejaan jatkuvasti.
KGB järjesti Kalevi Sorsan SDP:n puoluesihteeriksi Turun puoluekokouksessa 1969. Rafael Paasiota uhattiin aikomuksella paljastaa hänen kontaktinsa länteen. Paasio käänsi kelkkansa ja haki Sorsan Pariisista Turun puoluekokoukseen, vaikka oli siihen asti kannattanut puoluesihteeriksi Pekka J. Korvenheimoa.
"Läntiset ystävät" informoivat Jaakko Rantasta ja Olavi Järvelää tämän operaation taustoista ja kertoivat myös KGB:n tavoitteesta tehdä Sorsasta pääministeri ja varmistaa Koiviston valinta presidentiksi Kekkosen jälkeen. Tieto meni välittömästi myös Kekkoselle. Tämä selittää eräät piirteet Kekkosen toiminnassa 1970-luvulla: Kekkonen pelasi aikaa estääkseen Koiviston valinnan presidentiksi mahdollisimman pitkään, vuoden 1974 poikkeuslaki ja Kekkosen asettuminen presidenttiehdokkaaksi 1977 ovat esimerkkejä tästä isänmaallisesta toiminnasta.
Kekkonen pani suuren painon vuoden 1975 ETY-kokoukselle.
Suomen diplomaattinen koneisto oli kokonaisuudessaan valjastettu hankkeen onnistumisen varmistamiseen. Keväällä 1975 hankkeen toteutumiselle ilmaantui kuitenkin yllättävä este, USA:n suurlähettiläs nimittäin ilmoitti Kekkoselle suoraan, että USA:n presidentti Gerald Ford ei tule Helsingissä pidettävään kokoukseen, jos KGB:n pääministeriksi junailema Kalevi Sorsa on tuossa tehtävässä. Kuten muistetaan, Kekkonen hajotti eduskunnan ja asetti Liinamaan toimitusministeriön, Ford saapui Helsinkiin ja ETYK onnistui. Tätä tapahtumaketjua koskevat asiakirjat ovat ainoastaan CIA:n arkistossa. Liinamaa kertoi asiasta Urmakselle lisäten samalla, että hänen hallituksensa muut ministerit eivät tienneet asiasta mitään. Syksyllä 1975 pidettiin uudet vaalit. Sorsasta tuli taas pääministeri ja aikaisempi meno jatkui jälleen.
Pankinjohtaja Päiviö Hetemäki ja Heikki Urmas tapasivat Hetemäen kutsusta useita kertoja Suomen Pankissa, missä Hetemäki tuolloin työskenteli. Tuolloin käydyissä keskusteluissa Hetemäki mainitsi Urmakselle useita kertoja, että Suomen kansalle ei voinut kertoa asioiden oikeaa laitaa. Niinpä Kekkosen ajanpeluu näytti kansan silmissä vain Kekkosen vallanhimolta, vaikka kysymyksessä todellisuudessa oli äärimmäisen isänmaallinen toiminta. Viimeisessä keskustelussa Urmaksen kanssa jolloin Hetemäki oli jo vakavasti sairaana, Hetemäki pyysi Urmasta kertomaan asioiden oikean laidan Suomen kansalle ajankohdan ollessa sopiva. Hetemäki kuoli varsin pian tämän jälkeen. Monet muutkin kirjan syntyyn vaikuttaneet henkilöt ovat kuolleet tavallista nuorempina.
Kun Keijo Liinamaa ja SAK:n silloinen puheenjohtaja Niilo Hämäläinen sopivat myöhemmin Liinamaa I - nimen saaneen vakauttamissopimuksen, Koivisto valtiovarainministerinä vastusti voimakkaasti sopimusta. Sopimusta sinänsä voidaan pitää suomalaisen teollisuuden kannalta ratkaisevana virstanpylväänä. Tällä sopimuksella mm. poistettiin kaiken kattava indeksiehto, joka olisi vienyt Suomen suuriin taloudellisiin ongelmiin ja entistä lähemmäksi sosialismia.
Liinamaan kertoman mukaan Koivisto arvosteli Liinamaan toimintaa voimakkaasti lähtökohtanaan se, että Liinamaan sosiaalidemokraattina olisi pitänyt tietää, että vasemmiston kannatuksen kasvu edellytti "väärää" talouspolitiikkaa. Tällaistahan Koivisto itse kuvaa vuonna 1978 julkaisemassaan kirjassa ”Väärää politiikaa": vasemmisto äänestää sosialidemokraatteja ja muuta vasemmistoa, jos työväen elintasoa ei päästetä liiaksi nousemaan. Liinamaa piti tätä kammottavana esimerkkinä vallan väärinkäytöstä.
Kirjan lopussa Urmas kertoo esimerkin vallan väärinkäytöstä oikeuslaitoksessa. Tarja Halosen korkeimman oikeuden presidentiksi nimittämän Pauliine Koskelon suurin virka-ansio näyttää olleen, että korkeimpaan oikeuteen asti pääsevien tapausten määrä on rajoitettu yhä vähäisemmäksi, noin 150:n tapaukseen vuodessa, vaikka muutoksenhakulupaa korkeimpaan oikeuteen hakee vuosittain yli 2000 asianomistajaa. Kansalaisten oikeusturvallisuudesta piittaamatta on näin ollen laiminlyöty Suomen perustuslakeihin sisältyvä tärkeä periaate, jonka mukaan korkeimman oikeuden tehtäviin kuuluu myös oikaista alempien oikeusasteiden tekemät väärät ratkaisut.
