Mä olen sitä mieltä että -24 kesänä mun ohran sadon pelasti se että alkukesästä EI satanut. Kylvin sen ihan ensimmäisenä ja peltoon jäi kylvön jäljeltä todella hyvä haihduntasuoja mikä piti kevätkosteuden yllättävän pitkään, reilu sade olisi todennäköisesti liettänyt pinnan jolloin riski haihdunnalle olisi ollut paljon korkeampi.
2018 vuoden pelasti semmoinen Salo äes, jolla kokeilin ajaa yhden kerran vielä valmiin näköisen syyskynnöstä tasatun äestyksen yli, se äes tekee erittäin hienojakoisen pinnan ja raapii kylvöpohjan kuperat epätasaisuudet pois. Kuivuus (jotain 140 mm sadetta) kesäkuukausina ei oikeastaan tuntunut vaivaavan, koska kuivuuteen on joutunut vuosikymmenien aikana tottumaan. Sitten rupesin kiltisti jättämään sängelle, torajyvän viljelyn lopettelin siinä 2020-luvulle tullessa; maaperä keväisin näytti tuoreelta ja hyvältä kevätviljan orasten kasvaa. Silti maa tuli syväkuivaksi tuuman levyisine halkeamineen, apulantavantaan ura kuivui kivikovaksi savikouruksi, jossa rakeet olivat koko kesän, kylvöpohja arpanopan kokoisten kokkareiden ja olkipehkun alla oli kiiltelevän kuiva tiililaatta. Ja sitten kun viivytti kesäkuulle kylvöjä, jotta pohjamaakin olisi mureampaa, valmistuihan se vilja neljä viikkoa luontaista kasvuaikaansa nopeammin, mutta painoi sen 40 kg.
-SS-