Tästä on jo pitkä aika, mutta Seurassa oli juttua itä-suomalaisesta sisarusparista, jolta jäi myös rahaa kohtuullinen summa. Sisar ja veli. Maatila niillä oli ja elämä oli ollut hyvin säästäväistä. Ei ollut mitään huvituksia, koska kaikki oli liian kallista. Mieleen jäi, että veli kuoli ensin ja perunkirjat kirjoitettiin öljylampun valossa, koska sähköä ei ollut. Yhtiö oli aikanaan vetänyt linjan pihatolppaan asti, koska oli varma, että kohta kuitenkin sen ottavat. Mutta tarvetta ei ollut. Veli oli ollut määräävämpi osapuoli ja vapauduttuaan tästä ikeestä, sisko heittäytyi vallan riehakkaaksi ja osteli ensi alkuun kaikenlaista maallista mukavaa. Muutaman kuukauden jälkeen kuitenkin pelästyi, että rahat loppuu ja palasi nopeasti takaisin vanhalle linjalle ja näin sitten elikin lopun elämäänsä. Omaisuutta jäi sentään jonkun verran jäljelle.
Tai sitten se sisar on huomannut, että omistamisen ihanuus on vain tyhjä tunne.
Itse olen huomannut että paljon kivempaa on suunitella sitä ostamista, kuin osto hetken jälkeinen aika. Vaikkapa auton osto. Kyllä se mersu sielä autokaupassa tuntuu hienolta, mutta muutaman viikon päässä kun sitä siivoo, pesee tai vie
huoltoon miettii että mikähän ilo tästäkin autosta oli? Muuloin ei tule koko auto edes mieleen.
