Onko tuki taakka maanviljelijälle? Näin kyselee maatalouspolitiikan professori Jukka Kola yliökirjoituksessaan. Keskustelun avaus on hyvä, varsinkin kun muistaa että tukien ostovoima on pudonnut puoleen EU-aikana. Edes inflaatio korotuksia ei ole tullut, eikä tule nähdäkseni vastakaan. Tukien merkitys viljelyn talouden turvaajana siis hiipuu. Toisaalta markkinoilta saatu hintakaan ei ole muun yhteiskunnan kustannuskehityksen tahdissa pysynyt.
Jos tuet ajettaisin alas, tai yhtenäistettäisiin ainakin EU-15 alueella, seuraisiko tästä kysyntävetoinen tuottajanhintojen korjausliike? Kuten Kola toteaa status quo, tai paremminkin pysähtyneisyys voi olla todella petollista.
MT 20.7.2011 Ote yliökirjoituksesta:
EU:ssa on menossa yhteisen maatalouspolitiikan (cap) ja myös maatalousbudjetin uudistusprosessi, ja Suomeenkin on saatu uusi hallitusohjelma.
Näillä ei kuitenkaan taida olla kovinkaan suurta muutosvaikutusta Suomen maatalouteen ja maatalouspolitiikkaan. Näin voitaneen päätellä muun muassa maatalousministeri Jari Koskisen (kok.) rauhoittelevista ensikommenteista.
Status quo ehkä tuntuu turvalliselta, niin maataloustuottajille kuin poliitikoille, mutta pitemmän päälle se voi olla petollista. Tarvittavat todelliset uudistukset jäävät tekemättä. Pöytä pitäisi puhdistaa kunnolla, jotta sinne saataisiin uudet eväät, eli tämän päivän ja tulevaisuuden haasteisiin sopivat keinot.
Maatalouden ja maatalouspolitiikan kehitystarpeiden ja –suuntien suhteen erot eri mantereiden, kehittyneiden ja kehittyvien maiden, välillä ovat tulleet esiin etenkin maailman kauppajärjestö WTO:ssa, viimeksi Dohan neuvottelukierroksella, jota jo kymmenen vuotta on tahkottu, niukoin tuloksin.
Juhannusviikolla Frankfurtissa IFAMA:n kongressissa tulevaisuuslinjausten erot tulivat räikeästi esiin etenkin Etelä-Amerikan ja EU:n välillä.
Etelä-Amerikan vahvat ja valtavat maatalousvaltiot Brasilia ja Argentiina vannovat liikeyritysmäiseen, suuria skaalaetuja sekä uusinta bio- ja muuta teknologiaa tehokkaasti hyödyntävään maatalouteen.
Liikeyritysmaatilojen (BrasilAgro ja Los Grobos) johtajien arvion mukaan maatilan minimikoko on 10 000 hehtaaria; kummankin tilan peltoala on lähes 300 000 hehtaaria, toisella pelkästään Brasiliassa, toisella Argentiinassa, Brasiliassa ja Uruguayssa. Usein he itse rakentavat myös tilojensa tarvitseman infrastruktuurin teistä kouluihin.
Onko tukipolitiikka
taakka viljelijöille?
Etelä-Amerikan maataloustuottajat eivät politiikkaa kaipaa. Markkinat toimivat ja hinnat määräävät muun muassa sen, meneekö kasvituotanto ruoaksi vai polttoaineeksi.
He ihmettelevät, mikä EU:n yhteisen maatalouspolitiikan ja sen uudistuksen tavoite oikeastaan on ja mitä se kenellekin tarjoaa.
Onko cap tuen sijasta taakka EU-viljelijöille itselleenkin?
Olisiko nykyistä capia järkevämpi maatalousyritysten toimintaedellytysten kehittämiseen ja kilpailukykyyn panostava pienempi ja kohdennetumpi politiikka? Riittäisivätkö yhteismarkkinoiden kauppa- ja kilpailupolitiikka myös maatalouselinkeinolle ilman isoa, erillistä yhteistä maatalouspolitiikkaa ja -budjettia?
Tosin nyky-capissakin budjetti pienenisi kätevästi, kun kunkin jäsenmaan oma maksuosuus maataloustuestaan nostettaisiin vaikkapa 50 prosenttiin. Suomihan on itse maksanut noin 60 prosenttia maataloustuestaan, suurin osa muista jäsenmaista ei paljon mitään.
Maatalouden ei ole helppo vastata moniin erilaisiin yhteiskunnan ja kuluttajien asettamiin tavoitteisiin, mutta se pyrkii siihen omalla yrittäjyydellään ja kehittämistyöllään.
Onkin tutkittava ja arvioitava entistä tarkemmin, kuinka paljon ja millaista maatalous- tai muuta politiikkaa tarvitaan tärkeän tavoitteen saavuttamiseksi: riittävästi laadukasta ja kohtuuhintaista ruokaa meille kaikille, Suomessa ja maailmalla.
Eikä tilanne helpotu, kun ruokakriisit ja ilmastonmuutos tuovat tähän uusia haasteita.
JUKKA KOLA
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston maatalouspolitiikan professori.
Viimeksi muokattu: 29.07.11 - klo:18:23 kirjoittanut Paalaaja
Slippin 'n sliding
