Laitanpa tähän kopion eräästä Minttu Hapuli -nimisen henkilön kolumnista eräästä lehdestä,  ainakin minua puhutteli tämä juttu.

Minä lähdin Pohjois-Karjalaan
20.1. 04:00

Minttu Viitisentoista kesää lapsuudestani vietin Pohjois-Karjalassa. Siellä, missä kaakaota juodessa mökin rappusilla sai katsella ilta-auringossa aaltoilevaa viljapeltoa, jonka laidoilla hirvet käyskentelivät. Missä yöllä kuulin Itärajan yli tulleiden susien ulvonnan ja tein pikajuoksun maailmanennätyksen aidon kauhun lyödessä sisuksiin. Missä ketun, karhun tai ilveksen näkeminen ei ollut järin erikoista. Missä elinkeino oli metsänhoito, maanviljely tai kalastus. Missä kauppa-autosta haettiin jätskiä ja Haverisen kaupasta salmiakkiautoja, joita natusteltiin samalla kun ihmeteltiin pihalla myytäviä puimureita. Missä opin lypsämään lehmän ja juottamaan vasikan.

Järvien vesi oli uskomattoman kirkasta, savustettu lahna ja muikku her*****sta. Metsät olivat täynnä marjaa ja sientä, Puruvesi täynnä saaria, joilla saattoi telttailla näkemättä muita kuin ohi lipuvia veneitä. Enkä ikinä lakannut ihmettelemästä sitä, että ihmiset puhuivat toisilleen: tuntemattomat kysyivät kauppa-auton pysäkillä, kenen tyttöjä sitä ollaan. Syksyisin minua kiusattiin koulussa, koska mie ja sie ja muu viäntö oli jiänyt piälle.

Kävin joulun alla ensimmäistä kertaa aikuisiällä lapsuuden kesien maisemissa, eikä reissu ollut pelkästään ratkiriemukas.

Ei käy enää kauppa-auto. Haverinen ja muut lähikaupat ovat vainaita. Ei kulje linjuri, koulukyyti vie lapset parinkymmenen kilometrin päähän oppimaan, kun lähikoulu suljettiin. Juna onneksi pysähtyy kolmesti päivässä, vaikka asemakopissa on lappu luukulla.

Autioituneita tiloja ja tupia riittää. Vanhimmat jäärät sinnittelevät sukulaisten avulla. Nuoret lähtevät kaupunkeihin, koska kotiseudulla ei ole oppilaitoksia eikä töitä. Kuolevaan kylään ei voi rakentaa tulevaisuutta eikä lapsia voi viedä kasvamaan eristyksiin. Pellot ovat paketissa tai kasvavat kuusikkoa. Moni on ryhtynyt ryyppäämään odotellessaan viikatemiehen tuloa.

Lapsena kaipasin talvisin maalle, missä oli oikeampaa elämää. Olemassaolo oli siellä juurevampaa, todempaa. Nyt näin lapsuuden paratiisin alasajon: maaseutu on pakotettu polvilleen ja odottamaan niskalaukausta. Kurkussa oli valtava pala ja silmissä vettä.

Istuin täydessä linja-autossa tuijotellen ohitustien ruuhkan nykivää autoketjua ja mietin, että todellako me istumme näissä autoissa noitumassa marketin parkkipaikan tukkoisuutta ennemmin kuin kalastelisimme tyynten aamuöisten järvien vesistä ruokamme.

Miten vuosisatainen elämäntapa voidaan näin nopeasti ja järjestelmällisesti tuhota? Ihmiset ajetaan etelään, kaupunkeihin ja lähiöihin - eriytymään ja syrjäytymään kalliin asuntolainan osakkeissaan, potemaan ruuhkassa yksinäisyyttä, oppimaan avuttomiksi suurkuluttajiksi. Sitä kutsutaan edistykseksi ja kehitykseksi, jotta emme ajattelisi menettäneemme mitään.

Mitä etelämmäs Suomessa kulkee, sitä kiireempi ihmisillä tuntuu olevan.

Tämän takia tuntui hyvältä kuulla, että eräs pariskunta muutti Helsingistä Kuopioon ja toinen Espoosta Ylihärmään. Ehkäpä minäkin voin tehdä samoin jonain päivänä. Vastaisku se on yhdenkin talouden maallemuutto!

Minttu Hapuli kirjoittaja on kirjailija, it-työläinen ja ikuinen doña quijote

Supon mies palasi Möhköön
Turvallisuus työ vaihtui lomakylän kiireisiin ja hiljaisuuteen


Viime kesä ja kuluva talvi ovat ensimmäiset, jolloin Hannu Haaranen, 52, saattaa kutsua itseään yrittäjäksi. Tätä ennen hän työskenteli yli kaksikymmentä vuotta suojelupoliisin osastopäällikkönä, viimeksi vieraiden valtioiden tiedustelijoita jahtaavalla vastavakoiluosastolla.
"Viisi vuotta kypsyttelin tätä elämänmuutosta, kun esimieheni eivät ottaneet uskoakseen, että vieraiden valtioiden tiedustelu ja Suomea koskevat turvallisuusongelmat muutenkin siirtyvät entistä enemään tietojärjestelmiin ja internettiin. Uhkaan on herätty Supossa vasta nyt, kun madot ja virukset ovat alkaneet myllertää tietojärjestelmissä", suojelupoliisin teknillistä osastoa pitkään johtanut Haaranen sanoo.

Agenttiromaaneissa aivan rajan pinnassa sijaitseva lomakylä olisi hyvä peite kaikenlaiseen tiedustelutoimintaan. Ollaanhan nyt niin lähellä Venäjää, että lähin naapuri on rajavartiosto. Yrittäjä Haaranen sanoo kuitenkin jättäneensä Supon työt kokonaan, vaikka poliisin leima ei irtoa kovin helposti.
"En aio puhallutta yhtään asiakasta enkä pitää ylinopeusratsioita Möhkön raitilla", hän vakuuttaa.

Jotkut yritykset ja yhteisöt tai lainsäätäjä ovat vielä saaneet houkuteltua Haarasen asiantuntijaksi ja pitämään luentoja tietoturvallisuudesta.
"Se on hyvää vaihtelua talvella, mutta kesällä en kyllä ehtisi."

Yrittäjä Haarasen ja hänen puolisonsa Beatrice Ekbergin, 49, elämänmuutos oli suuri, kun uranvaihdoksen mukana myyntiin meni iso omakotitalo Pohjois-Tapiolasta.
"Mummoni kotitalo on muutaman kilometrin päässä, eli suvun juuret ovat täällä. Puolisoni taas on aivan paljasjalkainen helsinkiläinen", Haaranen kertoo. Beatrice Ekberg ehti työskennellä talousjohtajana yrityksissä Helsingin seudulla 25 vuotta. Varsinkin keväisin tilinpäätöksen aikaan päivät venyivät seuraavankin vuorokauden puolelle.
"Pidän luonnosta ja halusin pois oravanpyörästä minäkin", sanoo kirjanpidosta vastaava Ekberg.

Mukavaa oli huomata, että yhden espoolaisen omakotitalon hinnalla Karjalasta saattoi hankkia kokonaisen lomakylän. Lisäksi rahaa riitti vielä Pohjois-Karjalan uittoyhdistyksen taloon ja saunaan aivan Koitajoen rannalta. Lomakylän osto Pohjois-Karjalasta vaikuttaa uhkarohkealta. Haaranen-Ekbergit ovat vieläpä viides omistaja sen jälkeen, kun lomakylä joskus 1980-luvun alussa perustettiin. Ilman velkaa ja tarkalla kustannusseurannalla pariskunta uskoo kuitenkin selviytyvänsä. Se tarkoittaa, että kulut pidetään mahdollisimman pieninä.

Hannu Haaranen esittelee järjestelmää, jolla lomamökeissä ei tarvitse pitää edes peruslämpöä kalliin talvisähkön aikana. Rakennus voi olla kylmillään, kun vesijohdot puhaltaa paineilmalla tyhjiksi.
"Näin yksittäisen mökin voi talvellakin lämmittää vaikka vain yhdeksi päiväksi", hän sanoo.

Mutta mikä ihme saa matkailijat kiinnostumaan lomakylästä, joka on rauhallisessa paikassa, mutta ainakin pääkaupungista katsottuna kovin syrjässä?
"Pimeimpään ja kylmimpään aikaan täällä ja muuallakin pohjoisessa on aika vähän tekemistä", Haaranen myöntää. Silloin ei voi Karhumajoilla poiketa EU:n itäisimmälle terassillekaan, koska se on suljettu. Kesällä matkailijoita kuitenkin riittää. Erämaiden ja vesistöjen vaellusreitit, kalastus ja ruukkimuseo tuovat väkeä.

Pariskunnan tavoite on laajentaa kesäsesonkia kevättalveen ja syyskauteen. Petkeljärven kansallispuisto ja keväthanget saattavat houkutella varsinkin erähenkisiä pariskuntia. Syksyllä mökkejä on tarkoitus myydä marjastajille, sienestäjille ja kalastajille. Nimensä mukaisesti Karhumajat majoittaa myös metsästäjiä. Viimeksi turistien karhunkaadon tuhosivat yllättäen rajamiesten ja ilomantsilaisten erämiesten taidot.
"He onnistuivat kaatamaan yli 30 karhua viidessä päivässä. Jouduin soittamaan tänne tulossa olevalle karhuporukalle, että kaatokiintiö on jo valitettavasti täynnä."


(Helsingin Sanomat 25.01.04)
Tuomo Pietiläinen