Alako emäntä minulle illalla änistä,
että mieli sen tekisi pehmejää jänistä,
siksi koko yön miettien rapsutin peätä,
ja jännitin oamulla valakenevvaa seätä...
Että helepolla saesin sen jäniksen hengiltä.
No aamuhan valakeni, oli pikkasen pakkasta,
joen parisen kuppiva kahvija sakkasta,
söen makkaraleivät ja istahin kakilla,
reppuun evästä pakkasin, kahvit keittäsin pakilla...
Peälle koreteks-puku, ostettu noapurin rengiltä.
Otin haolikon koapista ja sen reeverin häkistä,
eikö tuoki pertteeni, ensin kakkia äkistä,
sitten loekkasi mehtään, kohta haukku jo raekuvi,
koko tienoo sen huutova, ulujaasti kaekuvi...
Minä haolikon viritin, nytten jussi soa tulla.
Mutta elähän hättäele, ei se oo näen noppeata,
kun ei kunto oo paras ja on jo hivuksissa hoppeata,
kas se pertteenin jänis, kohti korpeja pyyhälti,
koera tietenni seoras ja meikäki sinne päen ryyhälti...
Ja arvata soattaa, että hiki valu norroena mulla.
Kun olin korvessa perillä, kierti haokku taas pihoja,
ja meikäpoeka keäriskeli, paijjasta hihoja,
loekin niiku se kenkru, siellä ausraalijan puolessa,
hölsky kahvi ja nisu, meikäläesen suolessa...
Ja taesi siellä kelluva, myös muutama sipuli.
Se lenkki viijjesti tehtiin, se muuteen vaatiipi voimija,
ja tunsin että alakaapi nyt mahaki toemija,
kattoen taakse ja sivvuille, eihän nyt vaen näy muita,
sitten sinnepäen suuntasin, missä palajo on puita...
Se oli melekonen eäni, kun ulos purkautu ripuli.
Vaen voettako uskova, kun meikä puskassa rippasi,
niin se jänis sen näki ja järkytykseen kippasi,
niin sen hengiltä saen, enkä ees tavinnu pyssyvä,
ja teälta kaekille toevotan mukavaa syssyvä...
Eikä tarvihe ennää meikän emännän änistä.
Elämä on parasta kometiijjaa
