Onhan sitä tullut taisteltua (jos O. Immosen termilogia tässä sallitaan) palsameita, tattareita ja jättiputkia vastaan monenlaisella menestyksellä. Kohtalaisesti alkavat olla hallinnassa. Lupiinejakin on taas tänä kesänä kuritettu.
Se vain tässä vieraslajitaistelussa ihmetyttää, miksi eri lajit ovat niin epätasa-arvoisessa asemassa. Edellä mainittuja kasveja kehotetaan hävittämään. Ohjeita antavat virkamiehet, luontoaktivistit, martat ja maaseutukeskukset. Radioon voi soittaa ja kykyä lehtien palstoilta vinkkejä.
Sitten kun puhutaan minkistä, supikoirasta tai kanadanmajavasta, niin ei niitä saakaan enää aina kohdattaessa tappaa. Pitää suorittaa tutkinnot ja odottaa, että poikaset lähtevät maailmalle lisääntymään, ennen kuin emon saa ottaa hengiltä.
Valkohäntäpeuran kaatamisesta tai täpläravun pyydystämisestä pitää jopa maksaa, ettei joudu käräjille ja mene pyyntivälineet valtiolle.
Kyhmyjoutsen, valkoposkihanhi, kanadanhanhi ja merimetso nauttivat ankaraa lain suojaa, vaikka ovat varmasti yhtä haitallisia kuin lupiini. Rahallakaan ei saa lupaa.
Kattohaikaralle oikein pesää rakennettiin TL-Koskella.
Eipä ole tällaiseen epätasa-arvoon kiinnitetty huomiota enempää radion Luontoillassa, vihervasemmiston puoluekokouksissa kuin sateenkaarikansan mielenosoituksissakaan.