Minäkin voinen aihetta sivuten tunnustaa yhden laittomuuden elämäni varrelta. Rikos sinällään lienee uskoakseni jo vanhentunut.
Tämä ylpeyttäni vieläkin kannatteleva tapaus sattui ollessani iältäni 7-8 vee.
No. Rakensin silloin salaa ja ilman mitään lupia naapurin metsään sellaisen reilunkokoisen havumajan ja tämän kyseisen naapurin tytär, Maija nimeltään, pääsi jotenkin vihille rakennuspuuhistani ja eräänä päivänä saapuikin katsomaan tuota rakennustaiteen ilmentymää. Toki herrasmiehenä, varsin vaatimattomana vareltani ja liki karvattomanakin vielä siinä vaiheessa, esittelin tuota rakennelmaa tutulle tyttärelle ensin ulkopuolelta ja sitten sisätiloiltaan.
Enhän voinut aavistaa tyttärellä olevan niinkin levottomat kädet, mutta kuitenkin hänen sormensa aloittivat tutkimusmatkansa hyvinkin kielletyillä alueilla. Yritin kyllä häntä varoittaa, jotta tuosta ei hyvää seuraa, mutta eihän tämä uskonut, jatkoi vain tutkimustaan ja kohtahan se tapahtui se kaikkein pahin, josta kuka tahansa vanhempikin kolli voisi ylpeillä koulun välitunnilla. Hän kaatoi sen ylösalaisin olevan kukkaruukun, jonka alla asui se lempparirupikonna, Sakari nimeltään. Sakari karkuun ja mokoma hupakko säikkyi sitä konnaa niin, että juoksi huutaen vesakkoon. Ja, tottakai. Suoraan seinän läpi.
Saihan tuon seinän toki korjattua ja kyllähän siinä sen syksyn illat vielä vietettiinkin, mutta seurannut talvi oli sen painellut kasaan, mutta hienot muistot siitä jäi.
Terkkuja vaan Maijalle, jos satut lukemaan.
