Kynti Heino peltojansa
Valtra kehräsi kesysti,
yskähteli toisinansa,
savut putkesta puhalsi,
Heino vaiti vempaimia
monenlaisia veteli.
Hohhoi, meinaapa ramaista,
täytyy pistää kierroksia
että joutuupi johonkin
hemestiä hellimähän,
viemään vuoteeseen välillä,
lempimähän leppoisasti.
Pisti kierrosta kovasti,
hirnahteli hummat hurjat
konilauma niin levoton
potki vallan vietävästi.
Kiivu kääntyikin kivutta,
vako suora suikahteli,
joskus kalskahti kivehen
auran vannas vankkumaton.
Heino herkästi hymyili,
vielä kierros kiertämättä
sitten hellästi hemestin
syliin suukotellen suljen.
Mutta silloinpa karahti,
jossain Vallun uumenissa
vonkui vietävän vekotin
niinkuin possu pistettynä,
sitten hiukkasen tärisi,
kohta loppui liikkumiset,
siihen jängälle jämähti,
laatukampe katkerasti.
Heino haaveista heräsi,
tutki tarkoin kampettansa,
johan saattikin sanansa
puheen paksun pulputteli.
- Johan saa tana sekosi,
hammas rattaat rakkineesta,
meni mutkille mokomat,
akselit nuo arvaamatta.
Miksi kättäni satutin,
kalun moisen muttereihin.
Oisin ostanut Belekun,
kovan rauvan kourihini,
jopa kestäisi kesäisin,
talvellakin tarkeneisi.
Heino kännykän kelasi
käläkättimen kourahansa,
otti huoltajan numeron,
Valtran varman valmentajan.
- Halloo! Heino soittelevi,
nyt on tullut tuskan paikka,
kampe, kerpele, ketale,
veti viime huokaisunsa,
mitä tälle nyt tekisin,
joko Kostohon kepitän?
Sanoi vaisu Valtran hemmo,
sanat sylkäisi sypäkät:
- Ei oo koskaan Valmetissa,
mitään heikkoutta havaittu,
peli kestää korjaamatta,
vuosikausia viatta,
vaikeuksia kokematta.
Saapi Heino jo hepulit,
kiroaapi kamalasti,
uhkaa Valtransa peräti
panna hetteen hellimäksi,
sinne saakelin syvälle,
hommeleita haittaamasta.
Käläkätimensä kepeän,
Heino heittää heinikoihin
nakkaa näppärän Nokian,
sammakoille saattelevi,
luopuu kaikesta kamasta,
vaikeimmista vempaimista.
Ottaa letkeän lekansa,
huitoo Valtran murusiksi,
jotka tuulehen menevät,
muille maille vierahille,
jossa tuottavat suruja,
itkuvirren veisaajille.
