Hei kaikille! Olen uusi tulokas tällä keskustelupalstalla ja ajattelin kirjoittaa teille opettavaisen (?) tarinan liittyen mopojen virittämiseen ja maidontuotannon kehittämiseen.

80- luvulla meillä kaikilla kylän pojilla oli mopo. Se joka ajoi porukan keulilla oli kaikista kovin jätkä. Nuorisolle kerrottakoon, että tytöt eivät ajaneet mopoilla noihin aikoihin, en siis pyri kirjoituksellani sukupuolimollaukseen tai -syrjintään. Keulille pääsemisen paras tae oli nopeimmin kulkeva mopo. Vakiolaitteilla ajaneet olivat aina letkan hännillä ja virittäjät yleensä kingeinä keulilla...

Virittäjiä oli kahta lajia: Fiksuimmat lisäsivät moottorien tehoja ja vähän hölmöimmät "ratastivat" mopojaan, eli vaihtoivat isompaa ratasta eteen ja pienempää taakse. Molemmilla menetelmillä pärjäsi, hitaita ohiteltiin ja keskisormea näyteltiin. Alamäessä ja myötätuulessa pelkät "ratastajat" pärjäsivätkin ihan hyvin, ylämäissä ja vastatuulessa me "vakiomopoilijat" vedäisimme kirkkaasti keulille. Vahvasti rattaita vaihtaneita odotettiin mäkien päällä ja joskus jopa autettiin liikkeellelähdöissä.. Kone ei vaan jaksanut vetää tiukassa paikassa ilman apua. Kuitenkin: Aina alamäissä ja myötätuulessa ratastajat olivat keulilla ja ulvoivat nautinnosta laillisen kansan jäädessä kärypilveen. Ottihan se päähän; Miksi piti auttaa miehiä hädissä, sama kuittailu jatkui aina parempina aikoina?

Laajentaneet maitotilat ovat kuin "ratastettuja mopoja". Kone ei vedä kuin myötätuuleen, muuten ollaan aina kukkoilemassa ja kuluttamassa muita enemmän. Apua vongataan jos tarvitaan, muiden ohi vedetään kun "vienti vetää" tai "vilja ei maksa mitään".

Entä tarinan opetus? Tämän piti olla opettavainen tarina... Opetus on se, että jos kaipaa vauhtia niin homma kannattaa tehdä alusta lähtien kunnolla. Jos virität tuotantoasi, niin älä luota myötätuuleen vaan rakenna systeemisi ylämäen vaatimuksiin..