Luvan saamista helpotti tai oikeastaa sen mahdollisti oikeanvärinen jäsenkirja ja aktiivinen toiminta oikean värisessä puolueessa. Jos oli väärä jäsenkirja, ei toivoakaan luvan saamiseksi, vaikka pelto olisi ollut lasin alla rajanaapurina.
Sitä ihmettelen, mikä oli 1970-luvulla jäsenkirjayhteiskunnan perusta ? Oliko se muodikas vasemmistolainen aktivismi, suurten ikäluokkien kasvu politiikkaan, vai mikä ? Puhuttiin jäsenkirjaviroista, käsitän niiden lähinnä olevan suuria ikäluokkia varten räätälöityjä julkisen puolen hallintovirkoja, joiden määrä varsinkin kunnallisella puolella suureni hyvinkin. Aikanaan keskenkasvuisena ns. yksityiselle puolelle työllistyessäni, ei puoluekantaa juurikaan kysytty, jos ei nyt sitten ammattiliittoon ryhtymistä hiukan painostettiin, mutta ei kovinkaan voimakkaasti; tuotekehityksen puolella ehkä ajattelivat, että ei se ropellipää ymmärrä kuitenkaan luokkataistelun periaatteita, miettii vaan tuolla jotakin elektroniikkaa...
Maatalouden osalta ei jäsenkirjakulttuurista välttämättä voi puhua, koska maataloushallinto, neuvonta ja koko ns. neliapilakulttuuri oli valmiiksi voimakkaasti yhden tietyn puolueen mandaatille asetettu, koulutusta unohtamatta. Viikin tiedekuntaakin sanottiin rumasti "Kepusiittolaksi". Katkera ilmaus, kyllä. Mutta silloin kun maatalouspolitiikkaa ja joidenkin pikkukuntien käytännössä yksipuoluepolitiikkaa alettiin yhdistämään, kyllä siellä yksityinen etu saattoi sanella asioita, ehkäpä lopullista jäsenkirjaa kyselemättäkin.
-SS-