Mikrobien typensidonta happamoittaa maata samalla tavalla kuin ulkopuolelta tuleva typpi, jos maa-alalta poistetaan samalla tavalla kasvimassaa tai nitrifikaatiobakteerien tuottamia nitraatteja pääsee valumaan vesistöihin. Happamoituminen on yksinkertaista ionien epätasapainoa, joka siirtyy tasapainoon vain silloin kun typensitojat muodostavat kasveille typpeä ja kasvit rakentavat biomassaa, ja se biomassa hajoaa itsekseen samaan maaperään maan hajottajabakteerien vaikutuksesta ja denitrifikaatio tekee lopulta prosessin päin vastoin, eli muuttaa typen typpikaasuksi tai typpioksidiksi, jotka poistuvat maasta. Tällöin protonikierto nollautuu. (Plant and Soil 134: 53-63, 1991.)
Eli sadon korjaaminen tekee sen epätasapainon, ei typen tuominen. Esimerkiksi helppoliukoiset nitraattilannoitteet eivät oikeastaan osallistu happamoitumiseen, koska typenotto ei aiheuta protoniylimäärää, niin kuin ammoniumlannoitteilla. Esimerkkinä kalkkisalpietari, sillä on oikeastaan osittain happamoitumista neutraloiva vaikutus.
Silti valumien ja happamien sateiden ansiosta luonnontilaiset maatkin happamoituvat vähitellen, etenkin jos niillä kasvaisi lupiineja tai apilaa. Keski-Euroopan kalkkimaannoksilla on helpompi viljellä tavalla kuin toisella, kun pH pysyy tasaisena.
Esimerkiksi viherlannoitukseen käytetty lupiini happamoittaa maata nopeammin kuin keinolannoitettu monokulttuurivehnä. (Perry ym. 1998, 327-329.)
On selvää, että nimenomaan luomussa kalkitusta tarvitaan ravinteiden louhimiseen syvemmältä maaperästä, samalla kun tuotteen hinta nyt on samaa luokkaa kuin kalkitustieteen kulta-aikana oli tavanomainen vilja.
Kuitenkin samalla joudutaan tekemisiin luonnon raskasmetallien, kadmiumin ja elohopean kanssa, Kaliumpumppuna toimiva lupiini nostaa maan pinnalle kasvinosiinsa ja siemeniinsä huomattavasti myös näitä raskasmetalleja. (Allen 1998, 424.) Joillakin paikoin pitkäaikainen fosforin ja kaliumin pumppaaminen pintaan kasveja käyttäen on tuonut raskasmetallit maan pinnalle.
Eli hiilen polttelu mullasta kyntämällä, kesannoimalla, suuret viherlannoitemassat säälle ja auringonvalon hajotukselle altistettuna pitää tämän happamoitumisen näennäisesti kurissa. Tosiasiassa lämpimissä maissa edes voidaan saada viherlannoitus toimimaan välittömästi paremmin, kylmän ja sateisen talven yli ei saada viherlannoitusta juurikaan kesälle asti säästetyksi. Sitten otetaan puolentuhannen elikon tavanomaisen viljelyn nautahallin tai sadantuhannen ostorehubroilerin lanta avuksi mukaan siihen LUOMU kiertoon noin vaan, ja väitetään, että ei käytetä lisälannoitteita ei ollenkaan.
On kuvaavaa, että luomuakateemisten kemian tietämys on niin heikko, että heille voidaan syöttää aivan mitä tahansa huuhaata maan kemiasta, ja esimerkiksi nuo ikiliikkujateoriat menevät läpi kuin häkä.
-SS-